Rakas kehoni

Hoitojen aikana minulla oli hyvin kriittisiä, väliin jopa väkivaltaisia, ajatuksia kehoani kohtaan. Kirjoitin aiemmin siitä, miten ennen olin voinut luottaa kehooni, sen pystyvyyteen ja vahvuuteen, ja ehkä senkin vuoksi lapsettomuus muodostui  niin suureksi kriisiksi ja epäonnistumisen kokemukseksi.

Mutta nyt olen alkanut ajatella, että jos kehoni olisi osannut puhua, ehkä se olisi sanonut, että minähän yritän parhaani! Minäkin toivon tätä yhtä paljon kuin sinäkin. Enkä minäkään tiedä, mikä tässä menee vikaan. Ja vaikka henkinen puoli koko prosessissa oli ehdottomasti vaikeinta, ei fyysinenkään puoli erityisen helppo ollut kipuineen, ronkkimisineen, komplikaatioineen ja sairaalajaksoineen. Jos ei mieleni, niin ei kehonikaan päässyt ihan helpolla. Ja silti se jaksoi.

Raskauden myötä rakkaus kehooni on palannut. Se on ihanaa ja helpottavaa, mutta toisaalta ristiriitaista. Helppohan sitä on toista rakastaa silloin kun elämä on helppoa ja toinen on juuri täyttänyt toiveesi. Minua on alkanut kaduttaa ankaruuteni kehoani kohtaan, vähän kuin olisi tiuskinut hyvälle ystävälle ihan syyttä. Ja niinhän minä oikeastaan teinkin.

Minä rakastan pyöristyvää vatsaani, se on kaunis ja pitää sisällään kauneinta, mitä voin kuvitella. Nyt toisella kolmanneksella minulla ei ole vielä mitään suurempia fyysisiä raskausoireita, joten oloni on kevyt ja pystyvä. Vahva. Pitkästä aikaa vahva. Turhamaista, mutta näin pienirintaisena rakastan myös kasvavia rintojani, ne ei ole koskaan olleet näin upeat! Laitoin pikkujouluihin päälle kunnon tissitopin, koska nyt oli siihen ehkä ainoa mahdollisuus. (En halua ajatella mitä rinnoille käy raskauden ja imettämisen jälkeen, se on sen ajan murhe.)

Ehkä minä ja kehoni teemme sovun ja jatkossa vaikeampina aikoina suhtaudun siihen armollisemmin. Yhdessähän me tässä olemme, mieleni ja rakas, pystyvä kehoni. Vaikka raskaaksi tuleminen olikin tällä keholla vaikeaa, näyttää siltä että raskaana oleminen ja raskaana pysyminen käy luontevasti. Ei kaikki voi kaikkea osata.