Upea kehoni

Minulla on upea keho. Se on notkea ja vahva, pystyn tanssimaan, hyppimään, juoksemaan ja ilmaisemaan itseäni sen avulla. Pystyn seisomaan päälläni ja hyllyttämään pyllyäni yhtä aikaa. Pystyn tekemään kaikenlaisia temppuja tangolla, valjaissa ja ihan vaan lattialla. Olen juossut kerran puolimaratonin (juokseminen ei sittenkään ole juttuni), ja pystyin siihen kun harjoittelin kesän ajan säännönmukaisesti ja tavoitteellisesti. Kehoni on aina tuottanut minulle iloa, onnistumisen elämyksiä ja mielihyvää.

Mutta nyt kehooni on tullut perustavanlaatuinen vika. Se ei tule raskaaksi. Maailman luonnollisin asia, mutta ei onnistu sitten millään. Ei edes avustettuna ole viivan viivaa ilmestynyt testitikkuun. Onnistumisen elämys on muuttunut pettymykseksi toisensa perään.

Suhde kehooni on alkanut muuttua. Suhteeseemme on tullut särö, ja lapsettomuus on siihen syynä.

Olen tottunut ponnistelemaan sekä henkisesti että fyysisesti saavuttaakseni asioita elämässäni. Fyysiset ponnistukset ovat olleet aina sillä tavalla helppoja, että olen tiennyt niiden vievän minua lähemmäs jotain konkreettista tavoitetta. Olen voinut luottaa, että lopulta harjoittelun jälkeen pystyn tekemään uudenlaisen hyppysarjan, askelkuvion, koreografian, mitä vain, lopulta kehoni on aina pystynyt siihen. Mutta nyt se ei enää suoriudukaan, enkä voi edes tehdä asialle mitään.

Myös hoitojen tuomat fyysiset muutokset ahdistaa. Ehkä tämä on turhamaista, mutta olen tottunut litteään vatsaan, ja hormoneista turvonnut maha tuntuu vieraalta. Pullottava vatsa tuntuu erityisen julmalta, kun mitään muuta en haluaisi kuin että se pullottaisi oikeasta syystä. On kurjaa, kun vaatteet eivät istu kuten ennen ja liikkuessa olo tuntuu kömpelömmältä. Olen sisältä niin suuren myllerryksen vallassa, että olisin toivonut edes ulkoisesti voivani jatkaa kuten ennen.

Epäreilua turvotusta on kestänyt enemmän ja vähemmän puoli vuotta, eli siitä asti kun kävin läpi  ensimmäisen IVF-hoidon. Mutta muutos kehosuhteessani alkoi jo ennen sitä.

Ensimmäisen vuoden yrittämisen lopulla kuukautisten alkaessa aloin saada lähes väkivaltaisia ajatuksia vatsaani kohtaan. Miksi sinä et toimi?! Rutistelin vatsaani kovakätisesti ja yritin ajatuksen voimalla pakottaa sen toimimaan. Vaikka tunne oli voimakas, pysyin silti sen verran järjissäni ja ymmärsin, ettei minkään osan itsessäni vahingoittaminen tekisi muuta kuin haittaa. Enää minulla ei onneksi ole näin vihamielisiä ajatuksia, mutta pettymys ei ole poistunut minnekään.

Haluaisin taas olla ylpeä kehostani, luottaa siihen sataprosenttisesti. Upea kehoni, joka tekee kaikkensa, mutta ei pystykään. Minä en pystykään. Eikä kukaan tiedä miksi.

perhe ajattelin-tanaan mieli
Kommentit (1)
  1. Rakas kehoni – Simpukan kohinaa | Lily
    13.1.2023, 13:37

    […] aikana minulla oli hyvin kriittisiä, väliin jopa väkivaltaisia, ajatuksia kehoani kohtaan. Kirjoitin aiemmin siitä, miten ennen olin voinut luottaa kehooni, sen pystyvyyteen ja vahvuuteen, ja ehkä […]

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *