Mitään ei ole tarkoitettu

Minua on alkanut ärsyttää narratiivi, johon välillä törmää lapsettomuudesta ”selvinneiden” tarinoissa. Se menee niin, että vanhemmaksi päässyt huokailee kiitollisena, kuinka matka oli pitkä ja kivinen, mutta näin tämän pitikin meidän kohdalla mennä ja juuri tämä lapsi meille olikin tarkoitettu syntyväksi. Että jos he olisivat tulleet raskaaksi aiemmin, heillä ei olisi juuri tätä lasta.

Eihän kukaan täysjärkinen vanhempi sano, että olisi tämä lapsi kyllä joku toinenkin voinut olla. Mutta että ihan kiva tämäkin. Minusta on oletusarvoista, että on kiintynyt juuri siihen lapseen, tietenkin, eihän sinulla muita ole!

On varmaan sanomatta selvää kuinka punaista näen silloin, kun tahattomasti lapsettomalle sanotaan, että ehkä teitä ei vain ole tarkoitettu vanhemmiksi.

Mitään ei ole tarkoitettu.

Jos lapsettomuus jotain on opettanut, niin sen että kaikki elämässä on sattumanvaraista. Tiettyyn pisteeseen asti asioihin voi itse vaikuttaa, mutta mitään johdatusta ei täällä kannata odotella.

Kun ensimmäisessä IVF:ssa vain yksi alkio jaksoi kasvaa jatkoviljelyssä blastoksi asti, ystäväni sanoi, että ehkä se on tarkoitettu näin. Että ette te tarvitsekaan enempää. Silloin se lohdutti, itsekin salaa uskoin niin ja kuvittelin että ehkä tämä kärsimys nyt palkitaan. Että jokin asia menisi kuin elokuvissa. Hyvissä elokuvissa, ei niissä kauhujännäreissä joissa nyt olen elänyt.

Toisen hoitokierroksen viimeinen PAS lähestyy, enkä usko enää sekuntiakaan, että meillä olisi jotenkin maagisesti paremmat mahdollisuudet onnistua, ihan vain koska se on viimeinen. Olen jo henkisesti valmistautunut kolmanteen stimulaatioon ja munasolujen keräykseen yhden ja saman vuoden aikana.

Mitään ei ole tarkoitettu, miten voisikaan? Tämän ei pitänyt mennä näin.

perhe ajattelin-tanaan
Kommentit (6)
  1. Minusta on inhimillistä, että ihminen pyrkii löytämään merkityksiä elämässä tapahtuneille (etenkin ikäville) asioille. Tämä auttaa pääsemään eteenpäin elämässä, ja hyväksymään tapahtuneen. Siksi en ehkä ymmärrä sitä, miksi annat itsesi ärsyynytä siitä, että joku muu on löytänyt hänen omille kokemuksilleen tarkoituksen. Olen kokenut kohtukuoleman, ja minulla meni monta vuotta, että pystyin näkemään edes jonkin syyn, miksi niin ”piti” käydä. Tämän merkityksen löytäminen helpotti minua jatkamaan eteenpäin, päästämään irti katkeruudesta, vihasta ja muista negatiivisista tunteista.

    Mutta tietenkään kukaan ei ole oikeutettu sanomaan kenellekkään toiselle esimerkiksi tuota, että ”teitä ei ehkä ole tarkoitettu vahemmiksi”, tai muutakaan ikävää. Jokaisen tulee nimenomaan itse löytää tarkoitus, jos se siis tuntuu itselle tarpeelliselta.

    Eikä aina tarvitse yrittää löytää asioille tarkoituksia. Jokainen käsitelköön oman elämänsä henkilökohtaisia sattumuksia omalla tavallaan.

    1. neiti Vainio
      8.1.2022, 21:06

      Ehkä ärsytys johtuu siitä, että jälkikäteen tarkoituksen keksiminen vuosien kärsimyksille tuntuu vähän väkinäiseltä. Ja on muutenkin kovin deterministinen näkökulma, mikä taas tuntuu vieraalta. Asioita tapahtuu, eikä niitä voi selittää millään suurella suunnitelmalla, ei edes omallaan, silloin kun kaikki menee hyvin ja suunnitelmien mukaan. Mutta tietysti onnellisesti päättyneet traagiset tarinat, joista on vielä opittukin jotain tai oivallettu jotain suurta elämästä, on niitä mistä ihmiset haluavat kuulla ja mitä mediassa useimmiten näkee. Joten todennäköisesti myös yliannostus tällaisia onnistumistarinoita minua karvastelee.

      Kaikesta huolimatta olen kyllä täysin samaa mieltä siitä, että jokaisella on oma tapansa käsitellä asioita, ja se kaikille sallittakoon. Olen myös pahoillani kohtaamastasi surusta, onneksi olet löytänyt keinoja päästä eteenpäin elämässä.

  2. Mä ymmärrän Maijuskan mainitseman merkityksen etsimisen, ja kohtukuolema on lopullinen tilanne, josta ei ole muuta tietä eteenpäin kuin asian kivulias käsittely ja hyväksyminen -niille, keille se onnistuu. Se on varmasti kamala tilanne, jonka hirveyttä ei pysty edes kuvittelemaan, ellei ole itse samaa kokenut. En kuitenkaan näe sitä kaikilta osin verrannollisena lapsettomuushoitoihin, joiden lopputulos on epäselvä. Jos pariskunta on nuori, epämääräinen tilanne voi jatkua vuosia tai jopa vuosikymmenen. Tällaisissa olosuhteissa ei ole välttämättä hyödyllistä etsiä aina niitä merkityksiä varsinkaan, jos ammattilaiset eivät ole antaneet diagnoosia. Etenkin naisilla on taipumusta syyllistää itseään asioista, joilla ei ole mitään tekemistä heidän oman toimintansa kanssa. (Enkä viittaa nyt tämän blogin kirjoittajaan tässä.) ”Tämä alkio ei nyt tarttunut, kun olen varmaan liian stressaantunut.” ”Ei onnistunut, koska minussa on varmaan jotain vikaa.””Jos nyt asennoidun todella positiivisesti, varmaan meitäkin ensi kierrossa lykästää.” Inhimillistä? Kyllä, mutta samaan aikaan jonkinlaista itsepetosta. Tämä on kuitenkin lääketiedettä. Jollei ole diagnoosia, ei tilannetta voi välttämättä korjata ja hoito on keskiarvoihin pohjautuvaa hakuammuntaa. Jos asiat menevät kerta toisensa jälkeen mönkään, ammattilaisten pitäisi pikku hiljaa päästä kärrylle siitä, miksi näin on. Ei siinä kannata pelkästään selitellä asioita parhain päin jollain ”näin oli tarkoitettu”-mantralla, vaan yrittää saada syy selville. Jos pariskunnalla on hablotyyppiepäsopivuus, kaikki alkiot ovat epänormaaleja kromosomeiltaan, miehen siittiömäärä on ok mutta DNA-fragmentaatioprosentti korkea tai naisella on vaikkapa oireeton endometrioosi tai veren hyytymiseen liittyvä geenivirhe, nainen voi alennella stressitasojaan vaikka vuosikymmenen ja hakea jokaiselle epäonnistumiselle merkityksiä, eikä se muuta lapsettomuustilannetta yhtään mihinkään. Tässä puhuvat kylmät faktat, eikä tarkoituksia kannata liikaa metsästää muualta kuin diagnostiikasta, jos aikoo päästä jossain vaiheessa tuloksiin. Harmillista kyllä, tässä ei auta kuin vaatia kovaan ääneen sitä diagnoosia, koska en meinannut sitä itsekään saada, vaikka lätkin setelinippuja pöytään pari vuotta. En sano, että diagnoosi korjaa kaiken, mutta ainakin hoito voidaan aidosti optimoida diagnoosin jälkeen ja saada realistisempi arvio onnistumismahdollisuuksista. Lapsettomuushoidoissa on nimittäin sekin kurjuus, että pahimmillaan tuhatlappusia on heitelty niputtain kaivoon, mutta päädytään silti epätoivottuun tulokseen. Samalla elämää on mennyt monta vuotta ohi, ja psyyke on hajalla. Jotta tilanne ei pitkity yhtään pidemmälle kuin on aivan välttämätöntä, täytyy löytyä diagnoosi. Se on se aito ja oikea tie ja totuus. Blogin kirjoittajalle tuhannesti tsemppiä hoitojen seuraaviin vaiheisiin!

    1. neiti Vainio
      8.1.2022, 22:58

      Sun kommenteista saan aina lisää taistelutahtoa, osaat käsitellä niin rationaalisesti ja selkeästi näitä asioita, kun itsellä on pää sumeana epätoivosta. Kiitos ❤️

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *