Onnistuminen

Se onnistui. Me onnistuimme!

Uskomatonta. Kaikkea olin kuvitellut, mutta en sitä, että positiivisen testin näkeminen aiheuttaisi lähes samanlaista huutoitkua vessan lattialla kuin negatiivinen. Mutta vain lähes samanlaista. Kuitenkin täysin erilaista. Itkin helpotusta, epäuskoa, onnea ja kaikkea sitä mitä tämä tulos vaati.

Hetken itseäni koottuani soitin miehelle. Olin varoittanut häntä edellisenä iltana, että negatiivisesta laitan tekstiviestin, mutta positiivisesta soitan. Kello ei ollut edes ihan seitsemää aamulla, aikaeron vuoksi hänen luonaan kuutta, mutta silti hän vastasi heti. Kai hänkin oli jännittänyt tulosta, vaikkei sitä ihan myöntänytkään. Ainakaan hän ei tavallisesti ole näin aikaisin hereillä.

Kun olimme puhuneet päällimmäiset sekavat tunteet ja heti seuraavaksi tehtävät asiat läpi, ja pääsin viimein lähtemään toimistoa kohti, jalat tuntuivat heikoilta. Kävin ennen töitä vielä klinikalla verikokeessa ja apteekissa hakemassa täydennystä tukilääkitykseen. Klinikalla sain ensimmäiset onnittelut ja taaskaan en voinut estää kyyneliä tulemasta. Onnenkyyneleitä.

Kaikenlaisia oireita minulla taas oli, mutta ei mielestäni mitään mitä ei olisi ollut ennenkin. Olin kyllä extraväsynyt lähes koko piinaviikot, mutta koska väsymys on myös kortisonin tunnettu sivuvaikutus, en halunnut toivoa siitäkään liikoja. Ja oli se siirron jälkeinen valkovuoto, mutta sekin voi johtua mistä vain. Edellisenä iltana olin vielä varma, että ei se ole voinut onnistua. Minulla oli samanlainen olo kuin aina ennekin.

Tänään taas mikään ei ole tuntunut samalta kuin ennen.

Juuri nyt minua ei huoleta mikään. Eihän sitä tiedä miten tämä päättyy, mitä vain voi vielä tapahtua, mutta minusta tuntuu että tämä päättyy hyvin. Ja jos pahin tapahtuukin ja joudumme takaisin lähtöpisteeseen, ainakin olen nyt onnellinen. Nyt saan hetken hengähtää.