Elin positiivisen testin jälkeen ihanassa onnen kuplassa yli viikon verran. On ihmeellistä miten nopeasti koko olemus ja mieliala voivatkaan muuttua. Tuntui kuin harmaa verho olisi vedetty pois silmieni edestä, yhtäkkiä oli taas helppo hengittää, minulla oli energiaa ja kiinnostusta ympärilläni tapahtuviin asioihin, suunnittelin innoissani tulevia päiviä, viikkoja ja kuukausia. Kunnes ensimmäiset huolet alkoivat hiipiä mieleen.

Minulla on vain kaksi viikkoa vanha raskaustesti ja hcg-arvo todisteena tilastani. Mitä vain on voinut tapahtua tällä välillä. Ei minulla ole mitään varsinaista syytä epäillä keskenmenoa, ainoastaan syvä epäluottamus kehooni lapsenteossa. Verenvuotoa ei siis esimerkiksi ole ollut, mutta mielessäni kummitteleekin keskeytynyt keskenmeno ja tuulimunaraskaus.

Minulla on ollut testistä lähtien alavatsakramppeja sekä lievää menkkamaista jomotusta, ensin enemmän ja sitten vähemmän. Kun oireet alkoivat kadota, aloin tietysti epäillä onkohan raskaus jatkumassa normaalisti. Sitten kun krampit taas lisääntyi, muutama oli aika voimakaskin, huolestuin, että nyt se vasta menikin kesken.

Olisihan se pitänyt tietää, ettei kehon ja oireiden jatkuva kyttääminen lopu positiiviseen testiin. Mutta silti, luottaako tässä nyt vain pitäisi? Se on aika paljon pyydetty. Kyllä minä silti kohtelen vatsaani olettaen että siellä joku on, tai ainakin minä sitä iltaisin vatsaltani silitellen kyselen. Toivottavasti ei käy ilmi, että olen puhunut yksikseni.

Kun varasin ensimmäisen neuvola-ajan ja hoitaja kysyi puhelimessa miten olen voinut, vastasin totuudenmukaisesti, että erittäin hyvin. Paremmin kuin kertaakaan viimeiseen kahteen vuoteen. Varhaisultra on onneksi pian, kunhan siellä näkyy se mitä pitääkin, olen varmasti taas jonkin aikaa huoletta. Mutta kun on useamman vuoden ajan tottunut pelkäämään (ja kohtaamaan) pahinta, ei yksi onnistuminen sitten pystykään muuttamaan koko toimintamallia.