Perjantai-iltana minulla meni kasvoja pestessä ripsi silmään. Sain ongittua sen pois paperinkulmalla ja pysähdyin hetkeksi katsomaan sitä. Mietin, kuinka vielä vuosi sitten olisin sulkenut silmät, puhaltanut ripsen pois ja toivonut. Nyt kuitenkin heitin sen paperin mukana vessanpönttöön. Sinne, minne muutkin toiveet aina päätyvät.

Vaikka juuri nyt olenkin taas toiveikas (se on piinapäivien siunaus ja kirous), olen tullut siihen tulokseen, että toivo ei tässä prosessissa paljoa paina. Ei tähän toivoa tarvita, tähän tarvitaan rohkeutta. Ja sitä minulla on. Rohkeutta jatkaa yrittämistä, vaikka mikään ei ole varmaa ja kaikki on pelottavaa. Toivottavasti minulla on rohkeutta myös lopettaa yrittäminen, sitten jos sen aika tulee.

Toivo ei vie kovinkaan pitkälle, toivo on liian häilyvää. Se tulee ja menee, se voidaan ottaa tuosta vain pois. Uudestaan ja uudestaan. Rohkeutta ei kukaan muu voi minulta viedä, minä olen rohkea ja rohkeana pysyn. Johan viimeiset kaksi vuotta on sen todistanut. Toivoon ei voi luottaa, mutta rohkeuteen voin.

Rohkea on myös eri asia kuin vahva. Tunnen itseni harvoin vahvaksi, vaikka siksi läheiseni minua ovat kutsuneet. Jos olisinkin joskus vahva, sehän tarkoittaa että toisina aikoina sitten olen heikko, ja se ei kuulosta minusta hyvältä. Rohkeus ei muutu, vaikka tunteet heittelee ja pää ei kestä.

Olen joka tapauksessa mennyt ja tehnyt, vaikka on pelottanut. Rohkeudella ei ole mitään tekemistä lopputuloksen kanssa, toisin kuin vahvuudella, joka mielestäni liittyy siihen, että kestää vastoinkäymisiä. Minä kestän niitä huonosti. Mutta vaikka olisin surullinen, lyöty ja epätoivoinen (eli heikko?), voin samalla olla rohkea.

Tuntuu hyvältä sanoa itselleni, että olen rohkea. Minulla on rohkea sydän. On ollut jo ennen tätä kaikkea, mutta nyt se on seljennyt minulle entistä kirkkaammin.