Minua on alkanut ärsyttää narratiivi, johon välillä törmää lapsettomuudesta ”selvinneiden” tarinoissa. Se menee niin, että vanhemmaksi päässyt huokailee kiitollisena, kuinka matka oli pitkä ja kivinen, mutta näin tämän pitikin meidän kohdalla mennä ja juuri tämä lapsi meille olikin tarkoitettu syntyväksi. Että jos he olisivat tulleet raskaaksi aiemmin, heillä ei olisi juuri tätä lasta.

Eihän kukaan täysjärkinen vanhempi sano, että olisi tämä lapsi kyllä joku toinenkin voinut olla. Mutta että ihan kiva tämäkin. Minusta on oletusarvoista, että on kiintynyt juuri siihen lapseen, tietenkin, eihän sinulla muita ole!

On varmaan sanomatta selvää kuinka punaista näen silloin, kun tahattomasti lapsettomalle sanotaan, että ehkä teitä ei vain ole tarkoitettu vanhemmiksi.

Mitään ei ole tarkoitettu.

Jos lapsettomuus jotain on opettanut, niin sen että kaikki elämässä on sattumanvaraista. Tiettyyn pisteeseen asti asioihin voi itse vaikuttaa, mutta mitään johdatusta ei täällä kannata odotella.

Kun ensimmäisessä IVF:ssa vain yksi alkio jaksoi kasvaa jatkoviljelyssä blastoksi asti, ystäväni sanoi, että ehkä se on tarkoitettu näin. Että ette te tarvitsekaan enempää. Silloin se lohdutti, itsekin salaa uskoin niin ja kuvittelin että ehkä tämä kärsimys nyt palkitaan. Että jokin asia menisi kuin elokuvissa. Hyvissä elokuvissa, ei niissä kauhujännäreissä joissa nyt olen elänyt.

Toisen hoitokierroksen viimeinen PAS lähestyy, enkä usko enää sekuntiakaan, että meillä olisi jotenkin maagisesti paremmat mahdollisuudet onnistua, ihan vain koska se on viimeinen. Olen jo henkisesti valmistautunut kolmanteen stimulaatioon ja munasolujen keräykseen yhden ja saman vuoden aikana.

Mitään ei ole tarkoitettu, miten voisikaan? Tämän ei pitänyt mennä näin.