Olen pitkästä aikaa lukenut lapsettomuuteen liittyviä kirjoja. Marraskuussa kirjastosta mukaan tarttui Lapsettomuus: 30 tositarinaa, koonnut Kerttu Lähteenmäki sekä Aikuisten perhe, Niku Hooli & Anna-Sofia Nieminen. Aiemmin lukemistani kirjoista olen kertonut täällä.

30 tarinaa lapsettomuudesta koostui 30 eri kirjoittajan itse kirjoittamista tarinoista heidän omista lapsettomuudenkokemuksistaan. Kertomukset oli hyvin vaihtelevia, osa oli päättynyt onnellisesti, osa onnettomasti, osa ei ollut tekstien kirjoitusaikaan vielä päättynyt.

En jotenkin kestä lukea onnistumisista juuri nyt. Vaikka henkilöillä olisi ollut kuinka pitkä ja vaikea matka tahansa takana, kun tarinassa kävi ilmi, että se päättyy lapsen syntymään, skippasin loput. Ajattelin vain että, että no totta kai tuokin sai lapsen, kaikki muut onnistuu tässä paitsi me. Toisaalta en halua lukea surullisiakaan tarinoita, niistä tulee yhtä lailla paha mieli, koska pelkään niin kovasti samaa kohtaloa. Luulen, että oikeastaan etsin kirjasta jotain mihin samaistua, eli muiden lapsettomuuden keskellä elävien prosessin aikaisia tunnekuvauksia. Sillä siinähän itsekin nyt olen, prosessin keskellä. Enkä halua vielä miettiä lopputulosta, en hyvää enkä huonoa.

Kirjassa oli myös kaksi tarinaa sekundäärisesti lapsettomilta, ne hyppäsin yli saman tien. Toinen kirjoittaja kertoi tekstinsä alussa muiden lapsettomien suhtautumisesta hänen tilanteeseensa ja omat tunteeni hänen avautumistaan kohtaan oli tismalleen samanlaiset. Eli mitä oikein vingut, sinullahan on jo lapsi. Tiedän, että se on sydämetöntä ja epäempaattista, mutta minulta ei nyt riitä ymmärrystä tai myötätuntoa sellaiseen elämäntilanteeseen. Eikä tarvitsekaan. Nämä oli kahden tuntemattoman anonyymejä kirjoituksia, eikä minulla ole velvollisuutta lukea heidän tarinoitaan saati sympatiseerata niitä. Niistä voi silti olla apua ja lohtua jollekulle muulle, ja kirjan vahvuus oli nimenomaan sen monipuolisuus.

Parhaita kohtia oli erään kirjoittajan oivallus parisuhteestaan, joka ajautui lapsettomuushoitojen aikana, ja niiden takia, kriisiin. Kuten kirjoittaja, minäkin ajattelen mieheni olevan tärkein, hänen jälkeensä tulee kaikki muu. Jos saammekin lapsen (tai jopa kaksi), he kuitenkin kasvavat, muuttavat pois kotoa ja elävät lopulta omaa elämäänsä. Minun elämäni jatkuu mieheni kanssa ja haluan sen jatkuvan onnellisena ja pitkään. Joten vaikka elämämme onkin kriisissä, parisuhteemme ei ole ja aion myös tehdä töitä sen eteen, ettei se tämän vuoksi joudukaan.

Vaikka yllä juuri kirjoitinkin etten halua ajatella projektimme lopputulosta, luin Aikuisten perheen, koska halusin näkökulmia siihen tilanteeseen, jos jäämmekin lapsettomiksi. Aikuisten perheen tarinat ovat kuitenkin kovin eri asia, koska kirjailijat ja haastateltavat ovat vapaaehtoisesti lapsettomia ja lapsettomuus ei siis ole jotain mihin on pitänyt tyytyä. Se ei ole luopumista elämän mittaisesta haaveesta pakon edessä. Enkä halunnutkaan lukea hopeareunuksista, joita löytää kun on pakko, vaan tilanteista, joissa ihmiset ovat ihan vilpittömästi onnellisia ilman lapsia. Onnellisista lopuista kuulee toki myös vasten tahtoaan lapsettomiksi jääneiltä, mutta en voi olla epäilemättä, kuinka onnellisia he olisivat, jos asiat olisivat menneet suunnitelmien mukaan.

Kirjan vapaaehtoisesti lapsettomien pohjimmaisena syynä päätökseen oli usein se, että heistä ei vain tuntunut siltä. Aivan samoin kuin itsestäni tuntuu siltä. Tuntuu kovastikin. Ei sitä voi järkeillä tai perustella oikein kumpaankaan suuntaan, mutta jos joutuu elämään elämänsä vastoin omia toiveitaan, on se aina henkilökohtainen tragedia. Tarinat eivät siis tuoneet mitään valaistumista itselleni, ainoa mitä voin pahimman toteutuessa tehdä, on löytää jotain muuta merkityksellistä elämääni. Kirjassa sivuttiin sitä kuinka ottaa ilo irti lapsettomasta elämästä, mutta jäin kaipaamaan konkreettisia esimerkkejä. Vaikka kai jokaisen pitää löytää siihen omat ratkaisunsa, eihän se muuten olisi oman näköistä elämää.

Olisin silti mielelläni lukenut jonkun muun upeasta suunnitelmasta, josta innostua ja jonka olisin voinut kuvitella vaihtoehtoiseksi poluksi itsellenikin. Kaikki henkiset resurssini menevät nykyhetkestä selviytymiseen, joten olisin halunnut valmiita vastauksia lapsettomuuden polun vapaaehtoisesti valinneilta.

Kirjoja lukiessa opin myös sen, että lapsettomuudesta kertovia kirjoja ei pidä lukea iltalukemisena ennen nukkumaanmenoa, ellei halua viettää yötään ahdistuneena murehtien ja tyynyyn kyynelehtien.