Viime maanantaina minulla oli tapaaminen työterveyden kautta varaamani psykologin kanssa. Tapaaminen meni todella nopeasti, ja vaikka ehdimme puhua tilanteestani melko kattavasti, emme kuitenkaan kovin syvällisesti. En oikein tiennyt mitä odottaa, enkä onneksi ehtinyt jännittää tapaamista paljonkaan etukäteen, kun koko vappuviikonloppu meni hääpuvun ompelussa ja sovittamisessa. Tapaamisesta jäi kuitenkin ihan hyvä mieli, vaikka ristiriitaisesti itkeskelinkin loppupäivän. Kai se oli kaikki se pahan olon kaivelu ja myllertävät tunteet, jotka jäivät päälle.
Tärkein anti tapaamisessa oli, että minun tulisi varmistaa omien voimavarojeni riittävyys tässä tilanteessa. Että on ok sanoa, etten nyt jaksa, nyt minä keskityn vain itseeni ja tästä hetkestä tai tunteesta selviytymiseen. Olen jo yli vuoden verran tuntenut huonoa omaatuntoa kaikesta itsesäälissä ja kurjuudessa rypemisestä, mutta oikeastaan minun pitäisi keskittyä siihen miten en edes joutuisi siihen tilanteeseen. Ja tietysti on ok myös rypeä, se vähän kuin kuuluu asiaan, mutta jos olisin ylipäänsä vähemmän kuormittunut henkisesti, en välttämättä joutuisi tekemään sitä niin usein.
Olen tottunut olemaan muille tuki ja turva, olemaan aina läsnä kun tarvitaan. Itselleni haavoittuvuuden näyttäminen ja avun pyytäminen on kuitenkin vaikeaa, koska en haluaisi kuormittaa muita huolillani. Varsinkaan tässä asiassa, joka on niin suuri ja painava, että en meinaa itsekään jaksaa sitä kantaa. Miksi kukaan muu jaksaisi? Heillä on omiakin murheita, isoja ja pieniä, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäisi. Siskoni kyllä ymmärtäisi, mutta hän taas on vihdoin pitkän lapsettomuuden jälkeen onnellinen, joten saman murheen kaataminen hänen niskaansa tuntuu epäreilulta. Mutta toisaalta, kun en näytä muille huonoa oloani, he eivät voi tietää kuinka huonosti voin, jolloin he jatkavat tavalliseen tapaan omien murheidensa jakamista minulle, mikä taas kuormittaa minua entisestään. En tarkoita syyttää muita huonosta olostani ja arvostan todella sitä, että läheiseni luottavat minuun ja minulle uskoudutaan, mutta olen alkanut huomata omien voimieni rajallisuuden.
Psykologi kysyi minulta millaista tukea tarvitsisin pahimmilla hetkillä ja olenko kertonut siitä miehelleni. Kuvittelin puhuneeni asiasta, mutta keskustellessamme tajusin, että olen tehnyt sen aina pahimmissa tunnekuohuissa. Eli silloin kun olen jo suuttunut hänelle siitä, ettei hän tue minua mielestäni oikealla tavalla tai riittävästi. Hedelmällisempää (pun intended) olisi keskustella etukäteen, millaista tukea kaipaan häneltä pahimmilla epätoivon ja epäonnistumisten hetkillä, jotta voisin realistisesti edes odottaa hänen pystyvän sitä tarjoamaan.
Sovimme psykologin kanssa uuden tapaamisen heinäkuulle. Siihen asti aion keskittyä omaan hyvinvointiini, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Aion myös puhua mieheni kanssa mahdollisen pettymyksen käsittelystä yhdessä nyt kun kaikki on vielä hyvin. Ensimmäinen alkionsiirto lähestyy ja ennen seuraavaa tapaamista ehtii vielä tapahtua paljon. Toivottavasti hyvää.
