Jotain hyvää toissa viikonlopun vierailusta ystäväni luokse, sain inspiraation hankkia pöytäliinan meidän ruokapöydälle! Ystävällä oli ihanan värikäs lehti-, köynnös- ja lintukuvioinen liina pöydällä ja ihastelin sitä vuolaasti. Jälkikäteen tajusin, että ihastelin liinaa huomattavasti enemmän kuin vauvaa… En tiedä huomasiko ystäväni tätä, toivottavasti ei, mutta totta puhuen liina oli yksi vierailun parhaita asioita.

Viimeksi innostuin pöytäliinoista, kun löysin vuosi sitten kirpputorilta Dora Jungin kauniin vintage pellavaliinan. Laitoin sen pöydälle ja viikon verran ihastelin harmonisia sävyjä ja pellavan himmeää kiiltoa. Mies on kuitenkin toisinaan vähän kömpelö ruokapöydässä, joten muutaman päivän päästä liinassa oli jo ensimmäiset tahrat, ja aika pian se päätyi pesuun ja kaappiin odottamaan ”erityistilaisuuksia”. Ystäväni keittiössä sitten tajusin, että liinanhan tulee olla mahdollisimman värikäs, jolloin pienet tai suuremmatkaan tahrat eivät haittaa! Päätin siis, että haluan kukkaniityn pöydällemme. Etsin ensin muutamalta kirpputorilta jotain retroa ja värikästä mummola-pöytäliinaa, mutta kun sopivaa ei alkanut löytyä, suunnistin Marimekon, Vallilan ja Finlaysonin nettikauppoihin.

Pöytäliina on aika arkinen ostos, mutta nyt kun laitoin siihen enemmän rahaa kuin aluksi ajattelin, päätin että tämä on sitten liina koko loppuelämäksi. Tästä päädyin kuvittelemaan, kuinka kauniilta liina näyttääkin sitten kaikenlaisissa tulevissa juhlissa, kuten syntymäpäivinä, juhannuksena tai ristiäisissä. Kuinka lapsemme sitten synttäreillään juovat mehua ja syövät kakkua tämän liinan äärellä, eikä minua silloinkaan haittaa siihen ilmestyvät monenkirjavat tahrat. Liinasta jäisi heille lapsuusmuisto, joka olisi erottamaton osa heidän lapsuudenkotiaan ja kaikkia ihania yhteisiä hetkiä perheen kanssa. Tai ehkä liina olisi heistä ihan hirveä ja he aina naureskelisivat äidin kamalalle pöytäliinalle. Kaikenlaisia ajatuskulkuja yksi pöytäliina saakin aikaan.

Huomasin juuri, että aivan luontevasti ajatuksissani tulevaisuutta miettiessä puhun vieläkin ”meidän lapsista” monikossa. Vaikka järjellä kun miettii, en ole tässä vaiheessa ollenkaan varma, että jos yhden edes saamme, yrittäisimmekö toista. Mutta näköjään en ole luopunut vielä toivosta.