Vierailimme ystäväni luona sunnuntaina katsomassa heidän uutta vauvaa. Vauva on nyt kaksi kuukautta vanha. Minua jännitti, että he kysyisivät haluanko pidellä vauvaa. Olin jo suunnitellut, että vastaan kohteliaasti hymyillen ei kiitos. En ollut varma pystyisinkö siihen oikeasti, kehtaisinko, vai olisinko pakotettu ottamaan käärön syliini. Miten sitten voisin pidätellä kyyneleitä? Minua pelotti siis myös, että alkaisinkin yhtäkkiä kesken kaiken itkemään. Kumpaakaan ei onneksi tapahtunut. Vaikka välillä kurkkua vähän kuristi, tunne meni nopeasti ohi.

Vauva nukkui suurimman osan ajasta, eikä siihen tarvinnut kiinnittää sen suurempaa huomiota kuin muutamat pakolliset lepertelyt. Hoidin ne ihan mallikkaasti joskin ehkä pidättyväisesti. Puhuimme tietysti vauvaan liittyvistä asioista kuten heidän uudesta arjesta ja tulevista ristiäisistä. Vietimme heidän luonaan pari tuntia, ja kaikki meni ihan hyvin, yllättävän hyvin. Oli mukava jutella, mutta oli myös mukava lähteä kotiin. Sovimme kyllä, että nähdään pian uudestaan, he voisivat tulla vuorostaan meidän luokse käymään.

Autossa menomatkalla heidän luokseen minulle alkoi tulla fyysisesti huono olo. Sellainen vähän etova ja kurkussa tuntui ahtaalta. Huono olo ei ole vieläkään helpottanut ja lisäksi olen tuntenut oloni viime päivät aika masentuneeksi. En ole saanut kotona mitään aikaiseksi, olen maannut sohvalla katsellen netflixiä tai selaten nettiä. Olen murehtinut asioita ja säälinyt itseäni. Minulla olisi opintoja tehtävänä, mutta ne ei huvita. Ei huvita myöskään asiat, joita tykkäisin tehdä, kuten piirtäminen tai lukeminen. Ei huvita opetella uusia neulejuttuja, teen vain helppoja juttuja, jotka osaan ilman mitään erityisiä ponnisteluja. Resurssit eivät nyt riitä mihinkään ylimääräiseen, ei ilmeisesti edes mihinkään mukavaan.

En tiedä, johtuuko tämä epämääräinen ahdistus juuri vauvan näkemisestä vai ei. Todennäköisesti ei ainakaan pelkästään siitä, vaikka luulen kyllä että tämä huono olo johtuu näkemisen odottamisen aiheuttamasta stressistä. Ehkä huono olo on jonkinlaista ahdistuksen fyysistä ilmentymää. Olen tuntenut epämääräistä ahdistusta silloin tällöin aiemminkin, mutta en näin pitkään yhtäjaksoisesti. Yleensä ahdistus tuntuu rinnassa epämiellyttävänä puristavana tunteena, joka painaa välillä enemmän, välillä vähemmän. Toivottavasti seuraavan tapaamisen odotus ei aiheuta näin voimakasta reaktiota, muuten en tiedä onko ystävän näkeminen sen arvoista. Vai pitääkö tämän ahdistuksen kanssa nyt vain oppia elämään?