Painovoimattomuuden kaipuu

Viime viikolla opin seisomaan käsillä, kuten olen jo kaikille ja joka paikassa varmaan kuulijoiden kyllästymiseen asti mainostanut. Mutta se vaan on niin siistiä, ja olin haaveillut siitä aika pitkään. (Eikä loppujen lopuksi vaadittu muuta kuin että uskalsin yrittää.)

Käsilläseisominen ei ole suinkaan liikunnan saralla ainoita asioita joista olen haaveillut haaveilen. Supersiistiä on myös erilaisille korkeahkoille paikoille kuten tuntureille kiipeäminen. Leuanvedot ja dipit (toistaiseksi kuminauhalla avustettuna) kuuluvat suosikkiliikkeisiini ja salaa kuolaan Let’s do some pullups -instagramtilin huikeita voimistelukuvia. Minäkin haluan roikkua ihmislippuna viidakkopuun oksalla!

Mikä näitä kaikkia sitten yhdistää? Luulen, että minulla on jonkinlainen käänteinen korkeanpaikankammo. Haluan tehdä kaikkea, mikä edes ajatuksen tasolla kumoaa painovoiman, kuten kiipeillä, roikkua ja kääntää maailman ylösalaisin.

Painovoimattomuuden kaipuun kanssa taistelee aina päinvastoinen voima. Kutsutaan sitä sitten turvallisuushakuisuudeksi tai maalaisjärjeksi, se  on se tylsä tyyppi, joka huomauttaa: ”Mutta sieltä voi pudota.” Sen takia en seisonut käsillä aikaisemmin, ja Mount Everestin sijaan kotimaiset pikkumäet ovat ainakin tähän asti riittäneet minulle.

Puhuimme eilen isäni kanssa matkajännityksestä ja muusta (hän on lähdössä Atlantin yli purjehdukselle) ja totesimme, että kotona istumalla ja kaikkea varomalla elämä ainakin menee varmuudella hukkaan. Siistit-mutta-pelottavat asiat voivat päättyä hyvin tai huonosti, mutta sohvalta nousemalla ottaa merkittävän riskin saada huikeita ja hienoja kokemuksia.