Stressitön elämä osa 1: ei hyvinvointisyndroomalle

Karjalaisessa 24.1. haastateltu tutkija André Spicer kiteytti asian jota olen pallotellut mielessäni jonkin aikaa: liika hyvinvoinnin tavoittelu johtaa pahoinvointiin ja ”kysymyksestä ’olenko onnellinen’ tulee näin vain yksi huoli lisää”. Hyvin voimisen sijaan kärsitään hyvinvointisyndroomasta.

Yksi tavoitteeni tälle vuodelle on oppia olemaan stressaamatta. En ole mitenkään älyttömän stressiherkkä tyyppi, mutta reagoin stressiin sitäkin herkemmin, varsinkin fyysisesti. Nykyiseen hyvinvointidiskurssin ympäröimänä olisi helppo alkaa kaikenmaailman herkkulakkoihin tai ihmedieeteille, ja ottaa siitä vain yksi stressin aihe lisää. Samoin voisin stressata esimerkiksi siitä, etten jaksa tykkää juosta juuri pysäkiltä lähtevää bussia pidemmälle, tai että vietän ihan liikaa aikaa jonkun ruudun ääressä istuen. Mutta en aio.

Spicerin mukaan ”ongelmana on, että ideologisesta hyvinvoinnin tavoittelusta tulee pakko” ja ”asiat, joista ihminen oikeasti saisi iloa ja tyydytystä jäävät jalkoihin, kun on pakko suorittaa asioita, joiden ajatellaan rakentavan hyvinvointia”. Spicer kritisoi erityisesti elämän mittaamista sykemittareilla ja älypuhelinsovelluksilla, mutta minusta suurempi ongelma on epärealistinen ajatusmaailma: kaiken kuvitellaan olevan kontrollissa, jos vaan juo tarpeeksi sprilunasmoothieita. ”Hampaat irvessä” hyvinvoinnin tavoittelu johtaa ensin ahdistukseen, kun kaikkia sääntöjä on mahdotonta noudattaa, ja pettymyksiin, kun toivottuja tuloksia ei saavuteta.

Ensimmäinen askeleeni kohti stressittömämpää elämää on siis lakata ottamasta paineita siitä, suoritanko hyvinvointia riittävän hyvin.