”Psykofyysinen kokonaisuus”

Mieli ja ruumis -jaottelu tuntuu olevan yksi länsimaisen kulttuurin peruspilareita. Keho on kulkuneuvo, asunto, työkalu tai hyvällä tuurilla lemmikki, jota mieli käskee, ja jonka tarkoitus on palvella mielen toiveita. Jos ruumis ei toimi kuten sielu haluaisi, se on viallinen ja epäkelpo.

Keho on kuitenkin älykäs, mikä tahtoo usein mieleltä unohtua. Se toimii omalla tavallaan yhtä tarkoituksenmukaisesti ja päämäärätietoisesti kuin mieli, ja ongelma on useammin näiden kahden kommunikaatiossa kuin kummankaan puutteellisuudessa. Vaikka lukion psykantunnilla kerrottiin, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, tämä kokonaisuus ja yheys on välillä yllättävän vaikea hahmottaa.

Se on selvää, että sekä sielu että ruumis mokaavat välillä. Omani muun muassa siinä, että kumpikin käyttää ”hyökkää tai pakene” -komentoa turhan usein: mieleni on epäluottavainen monissa asioissa, kuten ihmissuhteissa, ruumiini taas yrittää puolustautua bakteerien lisäksi ihan harmittomia ulkomaailman asioita ja jopa omia kudoksiaan vastaan. Kumpikin kuitenkin ytittää vain parhaan taitonsa mukaan pitää minut hengissä.

Ruumis ei ole missään tapauksessa sielun vihollinen, eikä se tahdo tahallaan pahaa. Kurittaessaan kehoa mieli kurittaa samalla itseään, sillä näitä kahta ei käy (ilman taikuutta tai nykyistä edistyneempää tiedettä) erottaminen. Kun sanon ”minä”, viittaan väistämättä sekä kirjallisuusteoriaa, englannin kieltä ja musiikkikappaleiden tunnistamista osaavaan mieleeni että kehooni hauislihaksineen, persläskeineen ja mahanturvotiksineen. 

Koska ”minä” olen arvokas ilman mitään ylimääräisiä perusteluja, niin on myös joka tuuma kropastani.