Joskus kannattaa joutua selkä seinää vasten
Tiedättekö sen tunteen, kun ajattelee olevansa totaalisen p**ka kaikessa liikunnassa? Ei ole notkea, ei nopea (vaikka hetken jo niin kuvittelin), ei vahva eikä kestävä. Kun tempaukset eivät vieläkään millään onnistu ja aina on viimeisten joukossa puurtamassa metconia.
Tiedättekö, mitä silloin tarvitaan? (Uudet kengät toki – kuvassa – mutta sen lisäksi?)
Ilman ennakkovaroitusta eteen heitetty maksimitestiviikko ja eksyminen aikataulun pettämisen vuoksi edistyneemmän tason tunnille.
Olen jo pari viikkoa ollut kevään viimeisiä deadlineja edeltävän opiskelustressin vuoksi v**tuuntunut suunnilleen kaikkeen, ja crossfitin suhteen pitkälti edellä kuvatuissa tunnelmissa.
Nyt maanantaina salille tultuani valmentaja yllättäen ilmoitti, että tällä viikolla testataan etukyykyn, rinnallevedon ja halutessaan myös tempauksen ykkösmaksimeita. Ei tästä mitään tule, enhän mä ole edes harjoitellut, oli esimmäinen ajatukseni. Vaan ei auttanut itku markkinoilla (tai treeneissä), joten ei muuta kuin rinnallevetoa yrittämään.
Latasin tankoon pikkuhiljaa lisää painoa ja nostin. Edellinen raakarinnallevedon ennätys nousi, ja nousi seuraavakin. Ja vielä siitä seuraava. Kyykyn kera vielä siitäkin seuraava. Mitä hittoa täällä tapahtuu?
Parin päivän päästä oli etukyykyn vuoro. Minulla oli mielessä tavoitepaino, jonka pyrin nostamaan puhtaasti. Arvelin kyykyn kautta tehtyjen rinnallevetojen ja edellisen takakyykkymaksimin perusteella tavoitteen realistiseksi, joskin tiukahkoksi.
Lisäsin kuormaa asteittain tavoitepainoon asti, ja kyykkäsin sen helposti. Päätin kokeilla seuraavaa. Ja vielä seuraavaa, samaa painoa kuin tammikuinen takakyykyn maksimi. Eihän tämä edes tunnu paivalta. No, siitä pykälää suuremman painon kanssa nosto sitten hajosi, eikä enää ollut aikaa kokeilla uudestaan. Silti tuuletin henkisesti – vähän aika sitten olin jäänyt pohjaan etukyykyssä melkein 10 kiloa pienemmällä painolla.
Seuraavana päivänä päätin väsyneistä jaloista huolimatta mennä treeneihin. Vähän tempauksen tekniikkaharjoittelua ja lyhyt kuntopiiri, ihan kevyesti vaan. Venähtäneen palaverin vuoksi myöhästyin kuitenkin siltä tunnilta, jolle olin aikonut, ja ”jouduin” Advanced-tason tunnille. Eipä siinä mitään, saamaa olen tehnyt ennenkin ja skaalannut treeniä sopivasti alaspäin.
(Jälleen) yllättäen tällä tunnilla ei kuitenkaan ollut vastaavaa ohjelmaa kuin perustason treeneissä, vaan ensin valakyykkyjä ja sen jälkeen erittäin tiukka ja pitkä metcon, vaikka skaalasin minkä pystyin. Reidet alkoivat huutaa armoa ensimmäisen sarjan puolivälissä, ja jälleen olin vasta aloittamassa viimeisiä boksihyppyjä muiden jo lopetellessa.
Harmittiko? No ei. Tiesin koko ajan tekeväni omaan tasooni nähden todella kovaa treeniä, ja selvisin siitä. Se riittää, eikä silloin ajalla ole mitään väliä. Se tunne, kun viimeisen hypyn jälkeen ihan oikeasti (eikä pelkän teatraalisuuden takia) joutuu hetken makaamaan lattialla, on tietyllä masokistisella tavalla tosi siistiä.
Tämän viikon treenien jälkeen fiilis on kuin päälaelleen käännetty: sen sijaan että olisin heikko ja hidas, nostan uusia ennätyksiä ja pystyn vetämään puolen tunnin kuntopiirin lähes maksimisykkeillä.
Joskus on hyvä joutua epähuomiossa äärirajoille. Ja huomata selviävänsä.