Lihavuus on arvokysymys

Eilen Yle uutisoi suomalaisten pitävän lihavuutta ihmisen omana vikana. Tänään taas vietetään kansainvälistä Älä laihduta-päivää.

Olen sitä mieltä, että lihavuus ei ole yksinomaan ihmisen ”oma vika”.  Jos lihavuutta aiheuttavat sairaudet ja vastaavat otetaan pois laskuista, kyse on arvoista, jotka tulevat pitkälti yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme.

Tiedättehän tämän perinteisen koti, uskonto ja isänmaa -kombon? Että tehdään töitä näiden arvojen puolesta itselleen juuri mitään pyytämättä ja hengähdystaukoja jättämättä?

Kun nykyaikana uskonnon tilalle vaihdetaan työ ja raha, isänmaata johtaa porukka, jolle valtiokassan tilisaldo on kansalaisten hyvinvointia tärkeämpi, ja yhtälöön lisätään vielä liikkumattomuutta tukeva arkiympäristö sekä helppo ja halpa pika- ja einesruoka, voiko tuloksena edes olla mitään muuta kuin lihava ja huonosti voiva kansa?

Niin, tokihan laihuutta erityisesti ulkoisesta näkökulmasta arvostetaan jopa liikaakin. Ihmiset kuluttavat itsensä loppuun tulostavoitteiden ja YT-neuvotteluiden ja toisaalta kodin- ja lastenhoitoon, ulkonäköön ja ihmissuhteisiin liittyvien paineiden ristiaallokossa, eikä aikaa tai energiaa todelliseen omasta itsestä huolehtimiseen jää.

Kunnollinen työntekijä saapuu toimistolle tukka ja jakkupuku ojennuksessa, haukkaa einespizzan kahvihuoneessa ja jää ylitöihin illaksi sen sijaan, että pyöräilisi töihin verkkareissa, kävelisi lounaalle salaattibaariin ja lähtisi neljältä jumppaan. Eihän se ole tuottavaa. Samaan aikaan lihavia ei haluta palkata töihin, koska heitä pidetään tyhminä ja laiskoina.

Toisista ihmisistä huolehtiminen ja terve epäitsekkyys ovat erittäin jees, mutta oman terveyden uhraaminen yhteiskunnan tai firman rattaiden pyörittämiseen ei. Niin kauan kuin sekä ihmisten päivätyö että kodinhoito vaativat pääasiassa fyysistä puuhastelua, lihavuusongelma ei tullut esiin. Päätteen äärellä istuessa tilanne on toinen.

Jos lihavuudesta halutaan eroon, ihmisyksilöiden osoittelun sijaan koko yhteiskunnan on syytä katsoa peiliin.