Vapaus liikkua
Kuva: voxifit.wordpress.com
Tämä tapahtui muutama viikko sitten: Kolmen hengen joukkueina tehtävä treeni oli lähestymässä loppuaan, ja viimeiset kierrokset burpeita ja kahvakuulaswingejä menossa. Väsytti, mutta ei vielä älyttömän paljon. Aikaa jäljellä muutama minuutti. Joukkuekaverit vieressä kannustamassa ja myötäkärsimässä. Jotain aivoissani napsahti: nyt muuten tehdään niin täysillä kuin ikinä lähtee. Suureksi hämmästyksekseni huomasin, että tämä kroppa todella taipuu, ojentuu, ponnistaa ja hyppää täsmälleen niin nopeasti, kuin käsken sen tehdä. Eikä edes hyydy kahden toiston jälkeen, vaan tekee sen uudestaan ja uudestaan. Heilauttaa painavaa rautamötikkää pään päälle pelkästään sillä, että päätän sen sinne menevän.
Tunne oli niin hämmentävä, että hyvä kun en pysähtynyt ihmettelemään sen takia.
Antakaahan minun selittää vähän tarkemmin. Toki olen urheillut jo hyvänverran aikaa, ja tehnyt vastaavia juttuja ennekin. Aina kuitenkin jossain takaraivossa on kaihertanut tunne tai ajatus siitä, että olen hidas ja kömpelö, en vahva enkä notkea. Että kroppani on hidaste, eikä mahdollisuus.
Se on toki selvää, että en fyysisesti pysty läheskään kaikkeen mitä haluaisin, mutta tämä tunne lienee tuttu olympiavoittajillekin. Aina voisi olla parempi, nostaa isompia rautoja, juosta nopeammin ja tehdä hienompia temppuja. Eikä siinä ole mitään vikaa.
Jutun pihvi on se tunne, että keho ja mieli toimivat synkroniassa. Pää antaa kropalle käskyjä ja energiaa tehdä, ja kroppa päälle motivaatiota ja luottamusta siihen, että kyllä tässä onnistutaan. Molemmat puskevat eteenpäin kohti samaa maalia, eikä edes ole enää tarpeen erottaa niitä toisistaan: on vain yksi ”minä”. Se on aika huikeaa.
Toinen asia, jonka olen huomannut muuttuneen viime aikoina, on fyysinen olemiseni normaaleissa arkiympäristöissä. Länsimaisessa kulttuurissa ihmiset kai oletusarvoisesti lähinnä seisovat, kävelevät hillitysti, istuvat jalat 90 asteen kulmassa tai makaavat nukkuessaan. Näin minä ainakin tein pitkän aikaa. Aika rajallinen määrä toimintoja ja asentoja, eikö?
Kun kroppaansa liikuttaa harrastusten parissa lähes päivittäin, samat tavat alkavat hiipiä puolihuomaamattomasti myös arkeen. Jos teen jotain lattiatasossa, nykyisin tuntuu mukavimmalta istahtaa syväkyykkyyn – asentoon johon en toissa talvena edes taipunut. Yhdellä jalalla tasapainoilu on hauska ja luontevaa vaihtelua kahdella jalalla seisomiseen ja kesken työpäivän tuntuu täysin normaalilta ottaa parit venytykset tai punnerrukset, jos ei ajatus luista. Portaat voi yhtä hyvin kävellä kaksi askelmaa kerralla, jos siltä sattuu tuntumaan.
Mikä näitä asioita sitten yhdistää? Luopuminen sisäisistä ja ulkoisista ”ei niin voi tehdä” -säännöistä. Tämä on minun kroppani, ja minä teen sillä mitä haluan, enkä anna omien epäilysteni tai mikään todellisten tai kuviteltujen normien estää sitä.