Rohkeudesta isoissa ja pienissä asioissa

Lähetin eilen hakemuksen opiskelijavaihtoon. Todennäköisesti hakemus on vasta ensimmäinen useista – minulla on varasuunnitelmia, ja ulkomaillehan minä menen, vaikka vaihtoehdot A-D jauhautuisivat murusiksi byrokratian rattaissa. Useimpia vaihtosuunnitelmiani yhdistää se, että

• en ole ikinä käynyt ko. maassa
• en puhu sanaakaan paikallista kieltä
• osassa tapauksia en ole edes käynyt ko. mantereella (lue: missään Euroopan ulkopuolella)
• enkä sen puoleen muuten edes ole matkustanut ikinä yksin.

Tämä kai on niitä juttuja, joissa kysytään rohkeutta. Ei minulla kuitenkaan ole erityisen rohkea olo. Olen pitänyt rohkeuden määritelmänä sitä, että tekee jotain siitä huolimatta, että se pelottaa. Tämäntyyppiseen rohkeuden käyttötarpeeseen olen törmännyt useinkin; viimeksi varmaan jotain kyykkymaksimia testatessa.

Vaihtoon lähteminen ei kuitenkaan vielä millään tavalla pelota – veikkaan tosin, että unettomia öitä alkaa esiintyä siinä vaiheessa, kun saan jostain kyllä-vastauksen. Eikö vaihtoon hakeminen siis ole rohkeaa ensinkään? 

Olen muutaman kerran vaihtanut koulua, työ- ja asuinpaikkaa täysin tuntemattomaan. En ole jäänyt tuttuun naapurustoon, mennyt kavereiden kanssa samaan lukioon tai jatkanut tylsää mutta hyväpalkkaista työtä sen jälkeen, kun seuraavan kuun vuokrarahat on tienattu. Ulkopuolelta katsoen nämä ovat varmaan olleet elämäni rohkeimpia päätöksiä. Kertaakaan ei ole pelottanut.

Siksi haluaisin laajentaa rohkeuden määritelmää. Pelottavien asioiden lisäksi on rohkeutta toimia, vaikkei tiedä mitä on tulossa. Askelen ottaminen tuntemattomaan, oli se sitten toiselle puolelle maapalloa lähtevä lentokoneeseen tai tänä kesänä laiturilta järveen, on aina rohkeaa.