Asioita, joita olen oppinut Kroatiassa vol. 2
Isäni oli kuluneen viikonlopun vieraanani Zagrebissa. Jossain kohti, taidegallerioista, hyvästä ruuasta ja kesäsäästä nauttimisen lomassa, tuli puheeksi yleiset fiilikseni vaihto-opiskelusta ja isäni kysyi: ”Mitä sä viet täältä kotiin?” Hetken olin hämilläni, mutta sitten aloin miettiä:
Pomalo. Kroatialainen sana rennosti ottamiselle ja ei-se-ole-niin-justiinsa-asenteelle. Perfektionismin ja enne kaikkea suorituskeskeisyyden vastakohta. Täällä kesken työpäivän voidaan aivan hyvin lähteä terassikahville, eikä kukaan näytä olevan moksiskaan, jos asiat hoituvat odotettua hitaammin tai suunnitelmat muuttuvat viime hetkellä. Alkuun tähän oli hieman vaikea tottua, mutta loppujen lopuksi tietynasteinen hälläväliä-asenne vähentää stressiä.
Itselle ja toisille nauraminen. Olen aina ajatellut, että toisen vahingolle tai tukalalle tilanteelle nauraminen on inhottavinta mitä voi tehdä. Olin väärässä. Eräs amerikkalainen vaihtarirystäväni suhtautuu toisten (mukaanlukien minun) yhteistyöhaluttomalle paperikartalle kiukutteluun, krapulassa luennolle tulemiseen, vessapaperin loppumiseen ja muihin arkisiin vastoinkäymisiin nauramalla. Kun itsestä tuntuu, että kaikki p**ka kaatuu kerralla niskaan, ja toinen negatiivisuuteen mukaan lähtemisen sijaan toteaakin that’s the funniest thing I have ever seen, oma olo paranee väkisin: ei tämä voi olla niin kamalaa, jos tälle voi kerran nauraa.
Mikään ei ole mahdotonta. Tänne tulemalla olen astunut niin kauas ulos vanhalta mukavuusalueeltani ja rikkonut niin monia en-mä-noin-voi-tehdä-rajoja, että tällä hetkellä enää mikään ei tunnu mahdottomalta. Kun elämässä ei ole kategorisia ei-voi-asioita, valinnanvapaus kasvaa huimasti. Sen tämä reissu on opettanut toki myös, että siistit jutut eivät tule ilmaiseksi, mutta jos on valmis tekemään töitä asioiden eteen, voi elämällään tehdä ihan mitä haluaa.
