Murtuvia muureja

Kävin eilen illalla viinilasillisten yli mielenkiintoista keskustelua ihmissuhteista, yksin jäämisen pelosta ja siitä, paljonko kenelläkin on tapana paljastaa itsestään ihmisille. Yksi keskustelukumppaneistani valitti, kuinka hänellä ei ole minkäänlaista itsesensuuria sen suhteen, mitä hän uusille tuttavuuksille kertoo, ja että muut pitävät häntä varmaan ihan kamalana sen takia. Mitä pidempään hänen juttujaan kuuntelin, sitä kiehtovammalta ja helposti lähestyttävämmältä hän alkoi kuulostaa.

Minullakin oli tapana vielä jokunen vuosi sitten rakentaa ympärilleni paksuja suojamuureja, joiden läpi ulkomaailmaan pääsevän informaation valikoin tarkasti. Jäin istumaan hiljaa, jos pöytäseurue puhui asioista, joihin minulla olisi ollut sanottavaa, mutta jotka tuntuivat liian kipeiltä ja henkilökohtaisilta. Kuvittelin olevani muurieni keskellä turvassa, mutta oikeasti olin tosi yksinäinen. 

Siihen, että haluaa piilotella omaa itseään, liittyy ajatus, että jos paljastaa kaiken muille, sieltä löytyy jotain rumaa ja vastenmielistä. Että oma sisin on sellainen, joka karkottaa muita ihmisiä. Eikö ole kamala ajatus?

Olen pyrkinyt osin tietoisesti ja osin tiedostamatta purkamaan muurejani. Se on hidasta työtä ja välillä pelottavaa, mutta kannattaa. Elämä muuttuu helpommaksi, kun ei tarvitse sosiaalisissa tilanteissa jännittää, lipsautanko jotain mitä ei pitänyt. Kaiken lisäksi toisten reaktiot ovat tähän mennessä olleet 100% tapauksissa ymmärtäviä, eivät torjuvia. Muun muassa eilen puhuessani uusille opiskelijoille vaihto-opiskelusta, mainitsin itkeneeni muutaman kerran puhelimeen Suomeen soittaessani – asia, jota en todellakaan olisi paljastanut vielä pari vuotta sitten. Sain jälkikäteen kommentin: ”Se paransi sun puhetta tosi paljon.”