Vaarojen maraton 14km 2016

Nyt se on tehty: olen juossut ja päässyt onnistuneesti maaliin Vaarojen maratonilla. Jos tätä kokemusta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla: ihan sika siistiä (tiedän, että siinä oli kolme).

0-5km

Saavumme Kolille lauantaiaamuna kirpeässä syyssäässä, haemme numerot ja jätämme kamat säilytykseen. Pienen alkulämmittelyn, valokuvien räpsimisen ja viimeisten huoltotoimien jälkeen siirrymme lähtöalueelle. Vähän jännittää, muttei mahdottoman paljon.

Lähtötorven soitua porukka alkaa siirtyä polulle, alkuun kävelyvauhtia etenevässä letkassa. Jättäydyn tahallani letkan loppupuolelle, mutta pian sen alettua harveta päätän ohittaa pari hitaampaa juoksijaa ja pääsen hölkkäämään omassa rauhassa mukavan kevyttä tahtia. Reitin alkupuoli onkin kevyt: leveähköä hiekkapolkua, eikä juurikaan mäkiä tai kivikoita.

Jonkin ajan päästä vastaan tulee pienelle mäelle nousevat portaat, joiden yläpäässä pari juoksijaa on pysähtynyt juomatauolle. ”Onko tää nyt jo se Mäkrävaara?” kysyn. ”En tiedä, mutta hyvät on maisemat.” 

Jatkan matkaa ja juoksen vähän aikaa yksin. Polku on muuttunut kapeammaksi ja juurakkoisemmaksi, mutta on edelleen juostavaa. Olen kadottanut käsityksen sijainnistani ja seuraan maastossa olevia reittimerkkejä. Pari juoksijaa ohittaa minut selvästi reippaampaa tahtia. Huikkaan perään, mitä matkaa he juoksevat: 87 kilometrin toista kierrosta.

5-10km

Tupsahdan metsästä ruohottuneelle hiekkatielle, jossa on toimitsijoita ohjaamassa juoksijoita oikealle reitille – tässä kohtaa 14 km:n ja pidempien matkojen reitit erkanevat. Kysyn paljonko matkaa on jäljellä. ”Semmonen kymppi vielä.” Ahaa, nyt olisin niinkun Tunturikympin lähtöviivalla. Vaikka edessä oleva matka hieman hirvittää, olo on edelleen oikein hyvävoimainen. Jälkikäteen mietin, mistä lähtien olen juossut vitosen metsässä niin, ettei edes tunnu missään.

Lyöttäydyn samaa tahtia tienpätkää pitkin hölkkäävän juoksijan seuraan ja juttelemme niitä näitä. Hetken päästä reitti kuitenkin kääntyy takaisin metsään ja tässä kohti selviää, ettei aiempi pikkunyppylä todellakaan ollut Mäkrävaara. Otan kanssajuoksijaan hieman etumatkaa ja keskustelu tyrehtyy jyrkässä ja pitkässä ylämäessä. 

Mäkrän huippua lähestyessä vilkaisen kelloa: aikaa on mennyt nyt tunti. Minimitavoitteeksi asettamani kolmen tunnin alitus on siis edelleen täysin mahdollinen. Vaaran laella polku muuttuu todella tekniseksi. Kiviä ja juuria on niin paljon ja maa edellispäivien sateiden jäljiltä niin liukasta, että juokseminen on muutaman askeleen pyrähdyksiä lukuunottamatta minun taidoillani mahdotonta. Alan myös ymmärtää, miksi kilpailuohjeissa mainostetiin kenkien ja vaatteiden pesupaikkaa maalissa. 

Mäkrältä laskeuduttua reitti jatkuu minulle jo useammalta Kolin-retkeltä tuttua polkua pitkin. Tässä kohti jalkoja alkaa painaa ja minulla alkaa olla vähän nälkä. Alan kokeilla Maratonmimmistä oppimaani kannustustaktiikkaa: Jalkoja väsyttää – niihin voisi myös sattua. Vajaa 10 kilometriä juostavana – voisi olla myös 110, jos olisin ultramatkalla. Pikkukolin portaissa syön yhden varaenergiaksi mukaan ottamistani kekseistä, mikä tekee olon heti mukavammaksi.

10-14km

Hieman ennen hotellin ohitusta perässäni tuleva juoksija huikkaa: ”9,5 kilometriä menty!” Hotellilta alamäkeen lähtiessäni katson taas kelloa: juoksin kympin karkeasti samassa ajassa kuin Pyhällä. Tästä se kisa sitten oikeasti alkaa, ajattelen. 

Vaikka olen nyt juossut pidemmälle kuin ikinä ennen, jalat tuntuvat yllättävän hyviltä. Liekö syy ennen tapahtumaa hankkimassani kineesioteippauksessa, parantuneessa juoksutekniikassa vai kokemuksen karttumisessa, mihinkään ei koske ja juoksuaskel on edelleen jouhevan tuntuinen. Päätän kiristää tahtia ja kävellä vain, kun on ihan pakko.

Hotellilta satamaan kulkevassa pitkässä alamäessä on useamman eri sarjan juoksijoita, ja joitakin pitkämatkalaisia menee ohitse minusta. Yksi – myöhemmin selviää, että kyseessä oli miesten maratonin voittaja Henri Ansio – näyttää lähes lentävän jyrkkää mäkeä alaspäin. Tuon isovanhemmat on varman vuorikauris ja gaselli, mietin.

Mäessä polviin alkaa hieman koskea, mutta jatkan kuitenkin juoksua alamäen loppuun asti ja satamaan vievän hiekkatien pätkän. Kun reitti kääntyy jälleen ylämäkeen, juoksemisesta ei ole toivoakaan, vaan pelkkä käveleminenkin saa hengästymään ja jalat happoille. Miksi h**vetissä ihmiset puhuu, että ylämäkeen kävellessä saisi muka palautua? Itse odotan kaihoten tasaisia juostavia pätkiä.

Reitin varrella on retkeilijöille tarkoitettuja opaskylttejä. Koli 2,2km, 1,5km, ei enää paljoa jäljellä! Viimein viimeisen jyrkän ylämäen juurella on kyltti, joka kertoo maaliin olevan enää 300 metriä. Yritän ottaa loppukirin – eli kävellä mäkeä ylös niin reippaasti kuin pystyn. Juuri ennen maalia mäen huipulla saan puristettua vielä muutaman juoksuaskeleen, vaikka niin keuhkoista kuin jaloista tuntuu puhti olevan täysin loppu. Maaliin päästyä istun lähimmälle penkille hengittämään ja vilkaisen kelloa: vain vähän reilu kaksi ja puoli tuntia! Myöhemmin viralliseksi nettoajakseni selviää 2:32:27.

Jälkipuinti

Kaikista etukäteispeloistani huolimatta Vaarojen maraton sujui paremmin, kuin uskalsin toivoa. Vaikka viimeinen nousu otti kaikki mehut irti, jaksoin pitää tahtia yllä loppuun asti ja loppuaika oli huomattavasti parempi, kuin harjoituslenkkien perusteella olin laskeskellut. Keksien ottaminen lisäenergiaksi toimi hyvin ja vaatetus oli sekä muu varustelu oli kohdallaan. 

Mikä parasta, mikään paikka ei tullut pahasti kipeäksi, ja tänäänkin pystyin käymään uintiryhmän treeneissä, mitä nyt vähän tein kevennetyllä ohjelmalla. 14 kilometriä oli tällä hetkellä oikein sopiva matka – riittävän haastava, muttei mahdoton – mutta ajatus ensi keväänä esimerkiksi puolimaratonin juoksemisesta ei tunnu enää kovin kaukaiselta.

Itse tapahtuman järjestelyt toimivat mallikkaasti, mitä nyt reittimerkintöjä olis voinut parissa kohti olla tiuhemmassa. Tunnelma oli loistava lähtöalueelta saunan lauteille asti. Kolin kylpylässä juoksun jälkeen tuntemattomatkin tulivat vaihtamaan juoksukokemuksia. Porealtaassa lilluessamme totesimme kaverini kanssa, että tällaista saisi olla joka kerta lenkin jälkeen.