Nuuksio Classic Trail Marathon 2017

Lauantaina Nuuksion metsissä minusta tuli maratoonari. Jotain, mitä en vielä pari vuotta sitten olisi ikinä voinut kuvitella. Juoksu sujui niin hyvin kuin ensikertalainen voi toivoa. Olin positiivisesti yllättynyt, että pääsin alle kahdeksassa tunnissa maaliin ja vieläpä kaikki varpaankynnet tallella.

Ennen starttia

Koko viime viikon hermoilin maratonia enenevässä määrin lauantain lähestyessä. Ilmeisesti etukäteen jännittäminen oli kuitekin tarpeeksi, koska kisaa edeltävän yön nukuin hyvin ja aamulla fiilis oli lähinnä odottavan innostunut. Ajoimme Nuuksioon hyvissä ajoin ennen starttia, joten aikaa jäi reilusti viime hetken valmistautumiseen ja tuttujen moikkailuun, kun numeronkin olin hakenut jo edellisenä päivänä. Ohjatun alkuverryttelyn ja kisaohjeiden jälkeen ehdin sopivasti käydä vessassa ja siirtyä starttialueelle tekemään hengitysharjoituksia.

1-11 km

Lähtötorvi soi, viimeiset vilkutukset huoltojoukoille ja matkaan. Alussa reitillä on ruuhkaa, mutta parin ensimmäisen kilometrin aikana joukko hajaantuu ja polku muuttuu koko ajan väljemmäksi. Vilkuilen pari kertaa taakse nähdäkseni, kuinka häntäpäässä letkaa olen. Maasto on alkumatkan helppoa polkua ja hiekkatietä. Satunnaisia muita retkeilijöitä tulee vastaan; osa kannustaa ja osa ei näytä lainkaan tietävän, mistä on kyse.

Alkuun juokseminen tuntuu lämmittelystä huolimatta hieman kankealta, muttei mitenkään erikoisen raskaalta. Muutaman kilometrin jälkeen kroppa lämpee ja hengitys alkaa kulkea paremmin. Ehkä tästä vielä tulee hyvä juoksu.

Noin kahdeksan kilometrin kohdalla suoraan polun varressa on yhtäkkiä ukkohuussi. Ennakkotietojen mukaan reitillä ei pitänyt olla vessoja, ja olin jo henkisesti varautunut opettelemaan lennosta puskapissimisen jalon taidon. Vilkaisen eteen ja taakse – muita juoksijoita ei näy. Päätän käydä pikaisesti huussissa siltä varalta, että se on matkan ainoa laatuaan (kuten olikin). Kun tulen ulos, reittimerkkejä keräävä partio onkin jo kohdalla ja alkaa huutaa edessä meneville turvajuoksijoille, että päästävät minut edelle. Nolottaa.

Saavun Solvallan mäkeen suunnilleen etukäteen arvioimassani aikataulussa. Peloteltu mäki on toki jyrkkä, mutta varsin lyhyt, ei ollenkaan paha. Kävelen sen rauhakseen ylös. Huipulla täytän juomarepun ja saan huoltojoukoilta evääksi banaanin.

11-26 km

Ensimmäisen huollon jälkeen reitti on mukavan vaihtelevaa alamäkovoittoista polkua. Pyrin alusta asti etenemään mahdollisimman taloudellisesti kävellen suosiolla kaikki ylämäet ja muuten hankalat paikat. Toistaiseksi jaloissa tuntuu olevan hyvin virtaa jäljellä. Odottelen henkistä välietappia, 14 kilometrin kylttiä, jossa matkaa on takana yksi kolmannes. Sen kohdalla syön palkinnoksi banaanin ja kävelen vähän matkaa ihan muuten vaan, kun aikaa vaikuttaa olevan hyvin jäljellä.

Polku muuttuu pikku hiljaa teknisemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi. Olin etukäteen kuullut, että kilometrit 15-25 ovat hitaimmat, mikä pitää paikkansa. Tapaan tällä osuudella pari muuta juoksijaa, joiden kanssa etenen jonkin matkaa jokseenkin samaa tahtia. Pohdimme kuinka paljon aikaa ja matkaa on jäljellä 28 kilometrin kohdalla olevaan cut-offiin. Vauhti on vaikeammassa maastossa hidastunut niin paljon, että kiire näyttää tulevan kuitenkin. Yritän kiristää tahtia sen minkä maaston puolesta pystyn, koska en todellakaan halua joutua oikoreittiä maaliin.

Puolimatkan paikkeilla jalat alkavat painaa. Käyn itseni kanssa keskustelua: jalkoja voi väsyttää ja niihin voi sattua, mutta se ei millään tapaa estä juoksemasta. Laskeskelen olevani vähän reilun kahdeksan tunnin vauhdissa, jos jälkimmäinen puolikas menee samassa ajassa. Reitin varrella olevat kauniit erämaajärvet ja lammet ilahduttavat joka kerta, mutten malta rikkoa rytmiä jäämällä ottamaan valokuvia.

Tässä on ainoa kuva, jonka reitin varrella onnistuin ottamaan. Ilmeisesti maratonin juokseminen ja valokuvaaminen samanaikaisesti ylittää multitaskaustaitoni.

26-33 km

26 kilometrin huollossa täytän jälleen vesisäiliön ja tällä kertaa myös suljen sen kunnolla – edellisestä huollosta otetusta vedestä osa meni ulkoiseen viilennykseen, kun korkki oli jäänyt väärälle kierteelle. Edeltävät pari kilometriä ovat olleet helppoa metsäautotietä, mutta nyt vastassa on taas mäkiä ja teknistä polkua. Cut-off-aika lähestyy huolestuttavasti, joten vauhti on pakko pitää hieman kovempana kuin haluaisin.

Kilometrikyltit tuntuvat olevan kohtuuttoman harvassa ja kello raksuttavan suhteettoman nopeasti. Kun lopulta mutkan takaa tulee näkyviin keltaliivinen toimitsija, huudan heti näköetäisyydelle tultuani: ”Onks tää se cut-off, saako vielä jatkaa?!” Kello on 15:32, olen kaksi minuuttia myöhässä. Tämä ei voi kaatua tähän. ”Joo, pääsee tosta oikasemaankin, mutta siitä vaan jos siltä tuntuu”, toimitsija huikkaa. 

Aikarajasta ohi pääseminen saa aikaan hetkellisen helpotuksen tunteen, mutta samalla jäljellä oleva matka tuntuu läkähdyttävän pitkältä. Nyt tiedän, mistä porukka puhuu kun sanotaan, että maratonin juokseminen sattuu, mietin. Jalkojani särkee kauttaaltaan, mutta kipu tuntuu normaalilta rasituskivulta, eikä siltä, että jokin paikka olisi hajoamassa. Yritän olla ajattelematta aikaisemmin kiveen potkaisemani jalan varpaankynsiä.

Kolmenkympin paikkeilla päivystävä toimitsija tulee hölkkäämään kanssani hetken matkaa ja kyselee miten sujuu. ”Nyt alkaa huomata, että ei olla ihan peruslenkillä”, totean. ”No tästä ei ole enää paljoa jäljellä.” ”Niin, nyt on vaan se peruslenkki enää.”  

Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen noin kilometri ennen maalia. Kuvittelin kyllä tässä kohti juoksevani, mutta ilmeisesti askel ei ollut erityisen lennokas.

33-42 km

33 kilometrin huollosta suunnittelen meneväni suoraan läpi ja olen vähällä porhaltaa väärään suuntaan. Huoltopisteen toimitsijat ohjaavat oikealle reitille ja houkuttelevat syömään vähän suolarakeita (jotka muuten eivät maistu niin pahalta kuin luulisi). Kyselen loppumatkan reitistä, se on kuulemma helpompaa kuin tähän asti. ”Se menee sulta ihan heittämällä”, toimitsija kannustaa.

Nyt olen kulkenut jalkaisin yhtäjaksoisesti pisimmän matkan ikinä. Hämmentävää kyllä pystyn edelleen pitämään jokseenkin samaa tahtia – itseasiassa totean, että juokseminen ei tunnu juurikaan sen pahemmalta kuin käveleminen. Mitä nopeammin laitan jalkaa toisen eteen, sitä nopeammin olen maalissa, selitän itselleni. Yritän myös puolivillaisesti huijata itseäni sillä, että kunhan pääsen maaliin, minun ei enää ikinä tarvitse käydä tätä läpi. Haaveilen jalkojen upottamisesta kylmään veteen ja kahlaan tahallaan läpi polun katkaisevasta purosta.

Yritän laskeskella jäljellä olevaa matkaa, aikaa ja nopeuttani. Pääsen vuorotellen johtopäätöksiin, että minulla on kiire maalin sulkeutumisaikaan ja että olen tulossa maaliin hyvissä ajoin. Päässälasku maratonia juostessa ei kuulu selvästikään vahvuuksiini. Vähitellen minulle valkenee, että todellakin olen pääsemässä maaliin – matkaa on enää muutama kilometri, ja olen edelleen kipeitä jalkoja lukuunottamatta hyvissä voimissa.

Jossain kohti otan kiinni kävellen etenevän tytön. ”Ootko säkin maratonilla?” kysyn. ”Joo, mulla tuli polvi kipeäksi niin olen kolmestakympistä asti kävellyt”, tyttö vastaa. Jään kävelemään seuraksi siksi aikaa, että syön geelin, ja vaihdamme tsempit ennen kuin jatkan juoksua.

Viimeisillä kilometreillä reitin varrella on kannustajia. ”Vielä jaksaa!” ”Viimeistä kilometriä viedään!” ”Melkein loppusuora enää!” ”Tästä on pelkkä alamäki maaliin!” Jokainen kannustaja ja ohitettu kilometrikyltti antaa lisää voimaa ja uskoa siihen, että ihan kohta olen perillä. Vasta kun maalialue alkaa pilkottaa puiden välistä, uskallan aloittaa loppukirin.

Juoksen ulos metsästä, nurmikkoa pitkin maaliin johtavaan käytävään ja vihdoin vihdoin maalikaaren ali. Maalissa olo on pyörryttävä, helpottunut, hilpeän sekava ja taidan vähän itkeäkin. Maalialueen henkilökunta on heti ojentamassa juotavaa, syötävää ja viltin lämmikkeeksi. Istun hetken aikaa penkillä keräilemässä itseäni. ”Maalissa ja vieläpä alle 8h. Skumppa jäähtymään”, tekstaan huoltojoukoille. Virallisen loppuajan 7:53 kuulen myöhemmin.

Jälkipuinti

Maraton oli rankka, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen matka. Alkupuolella, kun olin päässyt yli lähtöjännityksestä ja ennen kuin fyysinen rasitus alkoi painaa liikaa, pystyin jopa aidosti nauttimaan juoksusta ja maisemista. Mikään etukäteen pelkäämistäni ongelmista esimerkiksi vatsan tai polven kanssa ei realisoitunut. Nuuksio Classic oli selvästi tällä harjoittelulla sopivan kokoinen haaste. Osasin pitää vauhdin järkevänä koko matkan – itseasiassa jälkikäteen totesin kulkeneeni jälkimmäisen puoliskon hieman lujempaa kuin ensimmäisen.

Voin lämpimästi suositella Nuuksio Classicia ensimmäiseksi polkumaratoniksi: reitti on vaihteleva ja paikoin hyvin tekninen, mutta myös helposti juostavia osuuksia löytyy runsaasti eikä mäkiä ole kovin paljoa. Kuten aina polkujuoksutapahtumissa, tunnelma oli todella lämmin ja kannustava. Palkinnoksi sai (jo ennakkoon) hienon huivin ja paidan. Kisan jälkeen tarjolla oli keittoruokailu ja sauna; harmi kyllä rantasaunaa en ehtinyt enkä jaksanut lähteä etsimään suhteellisen myöhäisen maaliintulon takia.

Nyt kaksi päivää maratonin jälkeen jalat vaivaavat yllättävän vähän, vaikka varsinkin istumasta noustessa tuntee, että jotakin on tullut tehtyä. Huomasin jo eilen pyöritteleväni mielessä, mihin sitä seuraavaksi ilmoittautuisi. Se niistä ei enää ikinä -lupauksista.