Rantakuntoon kesäksi!
Juuri kun joulukinkun sulatuksesta on päästy, alkaa medioiden vielä-ehdit-kesäkuntoon-kampanja. Tuloksia luvataan parissa kuukaudessa, kunhan syöt pääasiassa raejuustoa, kaurahiutaleita, vähärasvaista lihaa ilman kastiketta, salaattia ja rahkaa sekä treenaat viisi kertaa viikossa punttia ja aerobista (lähde: Fit 4/2014). Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö ihminen laihtuisi moisilla kalorivajeilla nopeastikin. Nopean laihtumisen terveysvaikutukset ovat sitten asia erikseen, mutta ei mennä siihen nyt.
Treeniohjelma.org:ssa on mainio kirjoitus motivaatiosta, ja siitä, että motivaatiota ei enää tarvita, kun asiasta on tullut tapa:
”Tavat ovat kuin polkuja lumisella pellolla. Ensimmäisellä kerralla kahlatessa matka taittuu raskaasti ja kengät ovat täynnä lunta. Toisella ja kolmannella kerralla on hieman helpompaa, jos osuu edellisiin jälkiin. Kymmenen kulkukerran jälkeen polku alkaa jo levetä sen verran, että kulku helpottuu selvästi. Kahdenkymmenen kulkukerran jälkeen sinun ei ole mitään järkeä kulkea enää pyörätietä pitkin, kun tämä linnuntietä kulkeva leveä ja kovaksi tamppautunut uusi polku vie sinut perille puolet nopeammin. Itseasiassa sinua tulisi motivoida erittäin järeästi, jotta palaisit vanhaan, nyt niin pitkältä ja hankalalta tuntuvaan reittiin.” (http://www.treeniohjelma.org/motivaatio/ tark. 7.4.2014)
Jotenkin jännästi nämä kahdeksan viikon kesäkuntodieetit ja polun hinkkaaminen lumeen eivät tunnu sopivan yhteen. Onko sitten kahdeksan viikon jälkeen tarkoitus palata takaisin vanhaan, kunnes taas elokuussa aletaan karistaa kesälomakiloja? En toki kiellä ihmisiä tekemästä näin jos siltä tuntuu, mutta eikö ole tajuttoman vaikeaa aloittaa sen polun kahlaaminen joka kerta uudestaan? Eikö olisi helpompaa kuntoilla säännöllisesti ja syödä suht tolkullisesti koko ajan?
Vastasin joku aika sitten vitsillä Heiaheian käyttäjäkyselyyn tähtääväni rantakuntoon 2080. Myöhemmin olen tajunnut, että taidan ihan oikeasti tarkoittaa sitä. Ympärilläni on paljon ihmisiä, joilta itsestä huolehtiminen ja esimerkiksi liikuntaharrastukset ovat jääneet työkiireiden ja muiden (sinänsä perusteltujen) syiden vuoksi. Silloin ei varmasti huvita vilkaistakaan koskemattomaan hankeen päin. Sen sijaan, jos polku kulkee siitä mistä se on kulkenut viimeiset 20 vuotta, ja sen polun varrella on kuntosali, joogamatto tai pururata, ei ehkä tule yhtä helposti tehtyä mutkaa niiden ohitse. Ehkä. Voi olla, että tämä on vain toiveajattelua, mutta ainakin hartaasti toivon, että jos nyt vähän yli kaksikymppisenä onnistun juurruttamaan liikunnan mahdollisimman tiiviiksi osaksi elämääni, en ainakaan kokonaan unohda sitä sittenkään, kun työt, asuntolaina ja kolme kakaraa pyörivät mukana.
Ps. En missään nimessä halua haukkua Fit:iä, joka on mielestäni oikein hyvä lehti, vaan se vain sattui olemaan sopiva käsillä oleva esimerkkitapaus.