Aina vähän ulkopuolinen

Aion juosta viikon ja kahden päivän päästä elämäni ensimmäisen maratonin. Olen treenannut polkujuoksua päälajina reilun vuoden. Silti löysin itseni ajattelemasta: Ai että minua pitäisi kutsua kohta maratoonariksi, jos pääsen maaliin asti? Enhän minä ole edes juoksija! Niinpä niin.

Koko elämäni olen kokenut olevani hieman minulle tarjottujen viiteryhmien ulkopuolella. Olin hyvä koulussa, mutta vihasin teiniangsteissani koululaitosta liikaa kympin tytöksi. Kuuntelin samoihin aikoihin antamuksella metallimusiikkia, mutten uskaltanut lähestyä koulun gootteja. Olen muutamia kertoja yrittänyt päästä jyvälle vallalla olevasta muoti- ja kauneusdiskurssista, mutta todennut, ettei minusta ikinä tule Voguen sivuilla poseeraavien tyttöjen kaltaista. Olin jonkin aikaa aatteellinen vegaani, mutten jaksanut parantaa maailmaa omaa lautastani pidemmälle. Sittemmin innostuin kuntoilusta, mutta itsekurini ei riitä fitnesselämään. Ja nyt, reilua viikkoa ennen ensimmäistä maratoniani, en koe itseäni juoksijaksi.

Alla oleva sarjakuva on levinnyt internetissä niin laajalle, etten enää pystynyt jäljittämään sen alkuperää. Ilmeisesti joku muukin kokee olevansa sopimaton laatikoihin, joihin meitä yritetään laittaa. Itseasiassa uskon, että suurin osa meistä tuntee niin. Me vain emme näe toisiamme yksinäisyyden ja epävarmuuden hetkillä, vaan ainoastaan illuusion ryhmistä, joihin kuvittelemme toisten kuuluvan.

Aion tästedes haistattaa pitkät kaikille viiteryhmille ja niiden vastaryhmille. En halua sijoittaa itseäni enemmistöön enkä marginaaliin, vaan liikkua vapaasti laatikosta toiseen sen mukaan, mikä milloinkin huvittaa. En halua tuhalata energiaani sellaisen tavoittelemiseen, mitä ei edes ole olemassa.