Ennätyksenmetsästystä

Eilen salillamme oli maastavedon ykkösmaksimien testipäivä. Sitä varten oli harjoiteltu kuukauden verran: crossfit-tunneilla oli tehty kahdesti viikkoon maastavetoa, joten mahdollisuudet ennätyksiin piti olla kohdillaan. 

Paitsi, että viime viikon olin flunssassa, enkä päässyt treeneihin.

Iski paniikki. Viikonloppuna, kun viimein koin olevani tarpeeksi terve, menin itsekseni salille tekemään toisen viikolla väliin jääneistä mavetreeneistä. Maanantaina olisi oikeasti huvittanut mennä joogaan, mutta kun piti käyttää viimeinen mahdollisuus ohjattuun maastavedon harjoitteluun ennen Suurta Päivää. Tiistain söin ja makasin, keskiviikkona oli uinti, mutta arvelin, että se ei vie liikaa tehoja seuraavalta päivältä. 

Toisin sanoen, olin niin hyvin valmistautunut, kuin olosuhteisiin nähden oli mahdollista. Ei auttanut. En tehnyt ennätystä, vaan nostin saman, minkä kesällä kakkosmaksimina. Siitä isompi paino ei hievahtanutkaan maasta. Kyllä harmitti.

Tänään mietin, menisinkö jumpalle vai vaan keskittyisinkö pelkkään kehonhuoltoon. Olo oli hieman vetämätön, kehtuutti ajatuskin treenaamisesta.

Kunnes tajusin, että tänään ihan oikeasti minun ei tarvitse suorittaa mitään. Voin mennä crossfitiin ihan vaan siksi, että se on (yleensä ottaen) kivaa. Ottamaan hien pintaan ilman minkäänlaisia tulostavoitteita. Pakkasin laukun samantien. 

Treeneissä oli todella hyvä fiilis, eikä yllättäen edes eilinen painanut jaloissa. Fiilispohjalta treenaaminen tuntui todella vapauttavalta verrattuna maastavetopainojen stressaamiseen, ja ihan oikeasti oli pitkästä aikaa hauskaa. Mitä nyt siinä sivussa epähuomiossa paransin death by burpeen ennätystäni kahdella kierroksella.

Tarinan opetus: tavoitteet on ihan jees, mutta niiden ei pidä antaa mennä treeni-ilon edelle.