Extreme-elämää

Olen päätynyt siihen, että ihmisen elämään mahtuu tasan tietty määrä extremeä: äärimmäisyyksiä, jännitystä, huikeutta tai pelottavuutta ja rajojen kokeikua. Määrä lienee yksilöllinen, mutta jos oma elämä tarjoaa riittävästi extremeä erikseen pyytämättä, sitä harvemmin tulee enää etsittyä harrastuksista.

Lähtökohtaisesti pidän itseäni kokeilunhaluisena ja avoimena tyyppinä, joka voi välillä heittäytyä pieniin seikkailuihinkin. Kuitenkin viime syksyn ja talven aikana huomasin hakeutuvani mahdollisimman tuttujen ja turvallisten harrastusten pariin, tai jopa jääväni mieluummiin kotiin viltin alle telkkarin ääreen. Pelkät Helsingin-viikonloputkin tuntuivat aiheuttavan stressiä ja ahdistusta enemmän kuin innostusta.

Luulen, että vika oli siinä, että elämässäni oli jo valmiiksi niin paljon stressitekijöitä mm. ruokavalion muutoksen ja siihen johtaneiden tapahtumien, kahden peräkkäisen työpaikan vaihdon ja alkavan kandiprojektin takia, että mikä tahansa vähänkin tavallisesta ja helposta poikkeava meni yli extreme-rajan. Lienee ymmärrettävää, että kun pelkkä tavallinen arkielämä tuntuu lähes selviytymistaistelulta, siihen haluaa keräillä vain pehmeitä ja mukavia asioita siltä osin kuin pystyy valitsemaan. Siinä mielessä extreme-harrastukset ovat varsin etuoikeutettujen ihmisten heiniä.

Nyt tilanteen tasaannuttua ja arjen muututtua taas ”normaaliksi”, tuntuu että suorastaan janoan vapaaehtoista rajojen kokeilua ja uusien elämysten hakemista. Samojen vanhojen hauiskääntöjen veivaaminen salilla pitkästyttää, ja sen sijaan innostun crossfitista, jossa joka päivä vastassa on uudenlainen tilaisuus haastaa itsensä, lähdin kokeilemaan täysin uutta lajia melontakurssille ja suunnittelen jo syksyksi osallistumista Kolin ruskavaellukselle.

Nyt joku varmaan sanoo, että eihän noissa ole mitään extremeä. Postauksen alussa antamani määritelmän mukaan on: ainakin eilisellä crossfit-tunnilla koin sekä jännitystä, huikeutta että omien rajojen kokeilua, kun ”kisasimme” kolmen hengen joukkueina aivan tappavassa treenissä. Jollekin se olisi varmasti ollut ihan tavallinen treeni, mutta minulle tosi siistiä ja rankkaa.

Mistä pääsemme toiseen johtopäätökseeni: extremen taso on yksilöllinen. Jollekin päivän jännitysnäytelmäksi voi riittää lenkki yksin metsässä, toinen tarvitsee laskuvarjohypyn saadakseen adrenaliinikiksejä. Ja aika varmasti se laskuvarjohyppääjäkin haluaa välillä käpertyä sohvannurkkaan.