Hyvästä ja pahasta reippaudesta

Viime päivinä olen miettinyt paljon reippautta. Reippautta mennä rokotettavaksi vaikka pelottaa (turhaan, ei ollut paha), reippautta taivaltaa räntäsateessa liukkaita katuja pitkin treenihin, reippautta päättää itse oman elämänsä suunnasta ja irrottautua tutuista ja turvallisista kuvioista ja ennen kaikkea reippautta näyttää ihan normaalilta, vaikka rintakehän ympärille puristuu kylmä rautanyrkki ja toimimaton levysoitin tai hetken hidasteleva nettiyhteys saa melkein itkemään.

Kuten jotkut minua Instagramissa seuraanneet saattoivat huomata, menetimme perheenjäsenen muutama viikko sitten. Sinänsä olen onnekas siinä, että olemme tämän jälkeen pitäneet vahvasti yhtä ja auttaneet toinen toisiamme surussa. Kuitenkin – kuten monta kertaa ennenkin, kun elämä on lapioinut p**kaa niskaan – olen sortunut esittämään reipasta ulkopuolisille. ”Sortunut”, koska paljon enemmän rohkeutta vaatisi omien tunteiden ja haavoittuvuuden näyttäminen avoimesti.

Reippaus sen vuoksi, että saavuttaisi jotain hyvää, on hyvä ominaisuus. Reippaan esittäminen väkisin silloin, kun sitä ei oikeasti ole, tekee vahinkoa ihmiselle. Jos omat tunteet lakaisee maton alle, niistä kasvaa pikkuhiljaa entistä suurempi möykky sisällepäin. Lopulta möykky on enää mahdu ihmiseen, ja se ulos tullessaan se tekee paljon enemmän kipeää, kuin alkuperäinen suru tai ahdistus.

Jokainen suree omalla tavallaan, mutta jos saan yrittää antaa yhden neuvon samassa tilanteessa oleville, se on tämä: Itke kun itkettää. Mieluiten etsi olkapää, jota vasten itkeä.