Itsensä rakastamisen ehdoista

Kroatiassa ollessani alkuun laihduin hieman, tasaisesti joka suunnasta, ja loppuajasta keräsin menetetyn massan takaisin, kaiken keskelle. Olin hieman huolissani asiasta – en sinänsä fyysisestä muutoksesta,  vaan siitä, miten siihen suhtautuisin. Menisikö fiilis rantapäivistä bikineissä näyttäytymistä ujostellessa ja maku jäätelöistä kaloreita miettiessä? Ei mennyt, onneksi.

Vaikka kroppani on vähän eri kohdista pyöreä kuin helmikuussa, se juoksee pidempiä matkoja ja taipuu vaativampiin asanoihin kuin koskaan. Eikä silläkään itseasiassa ole väliä. Todella usein, kun ihmiset puhuvat itsensä rakastamisesta, he vaivihkaa asettavat sille ehtoja. Eräs tunnettu treenibloggaaja kirjoitti tykkäävänsä olla lihaksikkaampi (verrattuna aiempaan laihuuden ihannointiin), koska silloin ei tarvitse vahtia joka suupalaa. Ei kai kenenkään, koskaan (vaikeat aineenvaihduntasairaudet yms. poislukien) pitäisi tarvita? 

Kun puhutaan liikunnasta ja terveellisestä ruokavaliosta, siihen lähes automaattisesti liitetään puhe tietynlaisen ulkonäön tavoittelusta, kuten AnniFitness kirjoitti. Minua viehättää harrastamissani lajeissa – crosstraining, juoksu, uinti – se, että niissä onnistumisen mittari on ainoastaan kasvanut suorituskyky ja hyvä fiilis, ei tietty ulkoapäin määrätty ulkonäkö. Salillamme on vahva tule sellaisena kuin olet -henki, ja kaiken ikäiset ja kokoiset treenaajat hikoilevat yhdessä ja tsemppaavat toisiaan.

Joogassa ajatus viedään vielä astetta pidemmälle: edes hienon näköisen asanan tekemisellä tai tekemättä jättämisellä ei ole merkitystä, vaan tärkeintä on oman kehon kuuntelu ja ehdoton hyväksyntä. Jokaisen keho on uniikki, ja ennen kaikkea oma. Sitä ei voi vaihtaa, vaikka kuinka haluaisi. Ainostaan omaa asennoitumistaan kroppaansa kohtaan voi muuttaa: eikö siis kannattaisi jatkuvan kritisoimisen ja arvioimisen sijaan olla onnellinen siitä, että meillä yleensäkin on elävä hengittävä keho?