Liian tunnollinen

Tunnollisuus, reippaus, itsekuri. Hienon kuuloisia ominaisuuksia, vai mitä? Jotain mitä suuri osa meistä tavoittelee – tai joita ainakin ”kuuluisi” tavoitella?

Tunnollisuudella ja reippaudella on paikkansa: asiat tulevat hoidettua ja muut asianosaiset eivät joudu pahimmassa tapauksessa pulaan. Jos on töissä aivokirurgina, ei voi hoitaa töitään puolihuolimattomasti (tai toivottavasti ainakaan kukaan ei niin tee). Itsekuria taas pidetään tämän päivän vastineena vanhanaikaiselle hyveellisyydelle. Kunnon ihminen ei sorru maallisiin huokutuksiin vaan napsii viherpirtelönsä ja aamulenkkinsä mukisematta.

Mutta milloin tunnollisuus menee överiksi? Töistä, ihmissuhteista, kodin- ja lastenhoidosta, ruokavaliosta ja elämäntavoista on helppo stressaantua, jos pyrkii täydellisyyteen. Kaikkiin vaatimuksiin on mahdoton vastata, vaikka olisi kuinka superihminen.

Toisaalta moni työstään tai opiskelustaan innostunut nauttii aidosti itsensä haastamisesta ja saa lisämotivaatiota parasta mahdollista lähentelevästä suorituksesta. Toiselle taas voi ihan oikesti tuottaa suurta mielihyvää viimeisen päälle sisustettu koti tai peilistä erottuvat vatsalihakset.

Ongelmia syntyy, jos tunnollisuuteen tai itsekuriin pyritään sen itsensä vuoksi. Hyvään tulokseen pyrkiminen siksi, että itse työ tai harrastus on merkityksellistä, motivoi. Huippusuorituksen tavoittelu sen takia, että voisi näyttää hyvältä ulospäin, johtaa ennen pitkää uupumiseen ja ahdistukseen. Työpaikan ahkerimman näkymättömä kruunun tavoittelu on epätervettä miellyttämisenhalua ja syömisen kontrollointi pelkästä kontrolloinnin ilosta viittaa syömishäiriöön.

Eräs vanhempi työkaverini ihmetteli kerran nykyajan nuorisoa, joka ”tekee töitä sen verran, että saa vapaa-ajan rajoitettua”. Minusta tämä on erittäin terve suhtautumistapa työhön. Jos töissä on niin kivaa, että siihen haluaa panostaa enemmän kuin vaaditun minimituloksen verran, sen pitäisi olla omasta halusta eikä julkisuuskuvan tavoittelusta kiinni.