Lopuista, wokkipannuista ja onnellisuudesta

Eilen ennen (syksyn, tämän tutkinnon, ehkä kaikkien aikojen) viimeistä luentoani mietin, kuinka erilaista yliopistosta valmistuminen on muiden koulujen loppumiseen nähden. Ei ole kevätjuhlaa, todistustenjakoa ja päivämäärää, jolloin kaikki on ohi, meni miten meni. On vain gradu, oma harkinta siitä, kuinka pitkän joululoman uskaltaa pitää, ja Kelan asettama deadline.

Luennon jälkeen pienessä kiireessä ruokakaupassa mietin, mitä tekisin illalliseksi, ja olen jo päättymässä tonnikalamakaroniin, kun muistan viime viikolla ravintolassa syömäni seesamihärkäwokin. Kerään ostoskoriin riisinuudeleita, tuoretta inkivääriä ja nappaan matkan varrelta mukaan vielä joulutähden ja viinipullon.

Kotimatkalla tajuan, että minulla on myös varaston perältä kaivettu ihan oikea wokkipannu, koska minulla on ihan oma keittiö, eikä vain kahta kaappia solun yhteiskeittiössä.

Ensimmäisiä kertoja sitten helmikuun kävelen kotiin, jossa minua ei odota kukaan. Ei ole ketään kysymässä, mistä tulen, minne olen menossa ja missä olin eilen illalla. Ei ketään ihmettelemässä, kun syön illallista kymmeneltä ja juon viiniä arki-iltana. Kukaan ei ala puhua saippuan syömisestä, kun silppuan korianteria wokin päälle. Ketään ei kiinnosta, jätänkö tiskit levälleen keittiöön tai missä asussa hiippailen suihkuun ja pois.

Juuri nyt onni on oma wokkipannu.