Lyijyä, hattaraa ja saippuakuplia

Tiedättekö ne treenit, jotka eivät millään kulje, kroppa painaa kuin lyijy ja kehonhallinta tuntuu olevan kolmivuotiaan tasoa? Entä ne, jotka vedetään rutiinilla ilman sen suurempia tunnelatauksia? Ihan kiva kun tuli tehtyä, mutta ei siinä sen ihmeempää.

Tiedättekö ne treenit, jotka ovat aivan kamalia, ja usko meinaa loppua ennen puoltaväliä? Jotka kuitenkin kiskoo irvistellen läpi ”kun on tänne kerran tultu niin vedetään sitten”. Joiden jälkeen kuitenkin pää on hattaraa ja raajat tuntuvat valuvan suihkun lattialle kuin keitetty spagetti. Joiden aikana ajattelee, että en varmana tee enää yhtään kyykkyä, mutta tekee kuitenkin. Ja kädet täristen kotiin ajaessa ihmettelee, mistä se voima ja sinnikkyys oikein löytyi.

Entä ne, jotka onnistuvat yli odotusten? Joihin lähtee sillä odotuksella, että tuskin tästä mitään tulee, tai jos tulee, vasta itkulla ja hampaiden kiristyksellä. Joissa kuitenkin palaset loksahtelevat kohdalleen, valakyykky onnistuu ensimmäistä kertaa ikinä. Sisällä leijailee pieniä saippuakuplia, hymy pyrkii naamalle ja tekisi mieli halata kaikkia kanssatreenajia. 

Hattara ja saippuakuplat, syyt miksi jaksan välillä nostaa lyijyä.