Minä olen kiva
Sosiaalisen median fitness-diskurssin vaikutuksia (nuorten naisten) itsetuntoon puidaan säännöllisesti milloin missäkin asiayhteydessä. Kohderyhmään kuuluvat valittavat, kuinka eivät osaa olla vertaamatta itseään liian kiillotettuihin Instagram-kuviin ja kokevat alemmuutta ja paineita oman vartalonsa suhteen näitä katsellessaan. Minäkin tykkään lukea blogeja ja katsella kuvia Instagramissa (maksimaaliseen määrään sixpackeja suosittelen @crossfitgames -tiliä), mutta en koe itseäni millään tapaa huonommaksi niiden rinnalla. Miten tähän päästiin?
Somekuvien vaikutus omaan kehonkuvaan ja itsetuntoon koostuu kahdesta asiasta: 1) suhde omaan kroppaan ja 2) suhde kuviin. Minun kroppasuhteeni on muuttunut viime vuosina merkittävästi: olen oppinut arvostamaan kehoni toimivuutta ja toiminnallisuutta toisaalta liikuntaharrastusten kautta, toisaalta sen menettämisen pelossa. Kun olen toistuvasti nähnyt, että kroppani pystyy suorituksiin, joita en olisi vähän aika sitten voinut kuvitellakaan, on vaikea olla sille kovin ankara. Siihen, että minun ”huikeat saavutukseni” ovat kaukana monien muiden suorituksista, olen jo tottunut. Siksi on yhtä helppoa katsoa ”kaukaa ihaillen” puolitoista kertaa oman painonsa kyykkäävää treenikaveria tai Instagram-videolla vuorenhuipulla yhdenkäden triplavoltteja heittelevää tyyppiä.
Vaikka en todellakaan toivo mitään vastaavaa koettelemusta kenellekään, enkä yleisesti ottaen usko ”vastoinkäymisen jalostavat luonnetta” -ajatteluun, viime syksynä puhjennut kilpirauhassairaus on ollut minulle kaikesta v****maisuudestaan huolimatta myös avartava kokemus. Ei ole itsestäänselvää, että kehoni suostuu toimimaan niin kuin haluan, tai että minulla yleensäkään on keho. Ajatus siitä, että sata vuotta sitten olisin todennäköisesti kuollut samaan sairauteen, saa sekä käyttämään pyöräkypärää että tuntemaan päivittäin hiljaista kiitollisuutta paitsi länsimaista lääketiedettä, myös omaa olemassaoloa kohtaan.
Instagram-selfietä ottamassa… ai niin, vatsa sisään!
Somemaailman suurin ongelma on vaikeus erottaa, mikä on todellista ja mikä ei. Fiktiivistä tekstiä lukiessa jokainen ymmärtää, että kyse on kuvitteellisista henkilöistä, mutta blogin tai Instagram-tilin takana oletetaan olevan todellinen ihminen. Onko näillä kuitenkaan kovin suurta eroa?
Ylläoleva kuvani (oikeanpuoleinen) sai Instagramissa omalla mittapuullani runsaasti tykkäyksiä ja useammankin kommentin siitä, kuinka ”timmissä” kunnossa olen. Kuva on sommiteltu tarkasti lajityypin konventioiden mukaisesti (yliryhdikäs poseeraaminen, puolittain kyljen kääntäminen peiliin ja hieman ylhäältäpäin suuntautuva kamerakulma, ajoitus juuri treenin jälkeen), ja jos näkisitte nyt minut kirjoittamassa tätä tekstiä, näyttäisin varmasti aika erilaiselta. Kuva on representaatio paisti minusta todellisena henkilönä, myös fitness-diskurssista ja minun representoidusta hahmostani osana sitä. Näiden kaikkien alta on yhden kuvan perusteella aika vaikea erottaa todellista minua, vaan se, mitä satunnaiselle katsojalle välittyy, voisi ääriesimerkkinä olla yhtä hyvin taitavan piirtäjän luoma sarjakuvahahmo.
Samaan tapaan kuin kirjailija, joka ei kerro päähenkilönsä jokaisesta vessassakäynnistä, somessa esiintyvä henkilö kertoo julkisesti vain sen, mikä hänen luomansa hahmon kannalta on olennaista. Siksi minä ainakin suhtaudun some-ilmiöihin pitkälti kuin fiktiivisiin kertomuksiin tai hahmoihin: ne ovat vain vahvasti suodattunut ja rajattu representaatio pienestä osasta ilmiön takana olevan ihmisen todellisuutta, mutta yhtä kaikki hyvää viihdettä.
Mitä tästä kaikesta sitten jää käteen? Tykkään katsella crossfit-ammattilaisia Instagramissa ajatuksella ”vähänkö siistiä!” eikä ”miksen minä?” (tosin salaa myös vähän ”ehkä minäkin jonain päivänä?”). Tykkään käydä treeneissä ja tykkään syödä paljon ruokaa ja tykkään ottaa kuvia, jotka synnyttävät illuusion, että minulla olisi lihaksia. Tämä siksi, että tykkään kropastani. Tykkään kuitenkin myös syödä suklaata ja jätskiä, juoda viiniä ja löhötä sohvalla katsomassa telkkaria. Vaikka somessa kiertävät motivaatiolauseet implisiittisesti antavat toisin ymmärtää, nämäkin ovat asioita, joista ihan oikeasti tulen onnelliseksi, enkä näe mitään ristiriitaa kaikkien edellä lueteltujen välillä. Yleisesti ottaen minusta on kivaa olla minä.