Miten liikunnanvihaajasta tuli himoliikkuja?

Fitness Führer nosti jälleen kerran esille yhden kestopuheenaiheen, jonka tärkeyttä ei voi vähätellä: miten löytää liikunnan ilo, jos ei ole ollut lapsesta asti urheilullinen? Kuinka löytää urheiluharrastusten pariin aikuisena, jos koulussa liikunta oli inhokkiaine?

Minä olin epäliikunnallinen lapsi. Kävin luistelukoulussa ja ratastustunneilla ja hiihtolomilla perheen kanssa Lapissa hiihtämässä, mutta useimmissa lajeissa olin hidas ja kömpelö. Olen sitä edelleen. Miksi sitten silloin koulun juoksutesti oli kauhistus, ja nyt suunnittelen innolla ensi kesän juoksutapahtumia? Miksi ennen kaikki, missä hikoilee ja hengästyy, tuntui inhottavalta, mutta nyt päivä ilman treenejä tuntuu oudolta? Tähän tarvittiin kolme oivallusta.

Kuva Vaarojen maratonilta 2016, kuvaaja Juha Saastamoinen / Onevision.fi.

Oivallus 1: ei tarvitse olla hyvä, jotta olisi kivaa

Tämä liittyy yleiseen perfektionistin ja kympin tytön luonteeseen. Lapsena ja vielä teininä ajattelin, että jos en ole hyvä jossain, parempi pysytellä kaukana koko hommasta, koska olisi noloa olla huonompi kuin muut. Kamalinta koulun liikuntatunneilla oli viimeisenä toisten perässä puuskuttaminen ja yksinkertaisten temppujen mokaaminen, kun kaikki muut heittelivät sujuvasti kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä. 

Sittemmin olen tajunnut, että liikkuminen on itseisarvo ja se, kuinka hyvin sen tekee, on toissijaista. Toki välillä harmittaa, kun minua myöhemmin crosstrainingin alkeiskurssille tulleet tekevät parempia tempauksia tai lapsesta asti urheilleet kaverit juoksevat minua nopeammin, vaikkeivät (kuulemma) ole käyneet lenkillä ikuisuuksiin. Tästä huolimatta urheilu tekee minulle ihan yhtä lailla hyvän olon, ja kun tarpeeksi pitkään jaksan sitä harrastaa, saatan silloin tällöin jopa huomata kehittyneeni.

Oivallus 2: älä treenaa ulkonäön vuoksi

Kun hankin kuntosalijäsenyyden muistaakseni vuonna 2012, suurin motivaationi oli päästä eroon muutamasta kertyneestä kilosta. Jos pitäisin timmiä kroppaa liikuntaharrastusteni onnistumisen mittarina, olisin turhautunut ja lopettanut jo ajat sitten. On totta, että olen nykyisin vähän hoikempi kuin viisi vuotta sitten, mutta se johtuu pääasiassa muista syistä kuin treenaamisesta. Vaikka urheiluun liitetään monesti mielikuvia tietynlaisen ulkomuodon tavoittelusta, minulle yksi tärkeimmistä liikunnan antamista oivalluksista on se, että voin tykätä kropastani riippumatta siitä, miltä se näyttää.

Oivallus 3: aseta riittävän matalia tavoitteita (ja hehkuta niitä täysillä)

Yksi käännekohta oman liikkumismotivaationi kannalta oli kuntosalini ihanan kannustava henkilökunta. Olin pari kertaa käynyt muilla saleilla ja hankkinut treeniohjelman, mutta homma oli pian tyssännyt siihen, etten jaksanut noudattaa sitä. Tällä kertaa sain oikeasti tasolleni sopivat treeniohjeet sekä kehuja (enkä moitteita, kuten aiemmin) siitä, että sanoin tulevani käymään varmaan pari kertaa viikossa. Näin into ei tyssännyt heti alkuunsa siihen, että olisin vaatinut itseltäni mahdottomia.

Myöhemminkin sopivan kokoisten tavoitteiden asettaminen on osoittautunut hyväksi keinoksi motivaation säilyttämiseen ja lisäämiseen: en heti yritäkään kävellä käsillä, vaan seistä päälläni, tai juosta maratonia, vaan kympin. Ilman tavoitteita pelkästään yleisen hyvän olon vuoksi liikkuminen toimii monille, ja toimi minullekin pitkän aikaa. Kuitenkin ainakin itse saan vielä ylimääräistä lisäintoa siitä, että asetan itselleni tavoitteita, jotka ovat hieman pelottavia, mutta jotka pystyn kuitenkin saavuttamaan. Näin saan kokea itseni ylittämisen fiiliksiä ja motivaatio kasvaa edelleen. 40 kilon kyykkymaksimi on ihan yhtä suuren tuuletuksen paikka kuin 100 kg, jos se on oma ennätys.