Kuulen aina silloin tällöin tuttavapiiristäni kommentteja, kuten ”sä oot nykään niiiin fitness” tai ”sustahan on tullut oikein himoliikkuja”, tilanteissa, jotka eivät millään lailla liity aiheeseen. Ihmettelyn voi laukaista maininta siitä, että tuli kiire tapaamiseen, kun ei ollut kello mukana lenkillä, tai se, että päälläni sattuu olemaan urheiliseuran t-paita.

En ole ihan varma, onko näiden kommenttien tarkoitus olla ärsyyntyneitä, hämmästeleviä vai kiinnostuneita, mutta minussa ne saavat aikaan yleensä vaistomaisen puolustusreaktion: enhän mä nyt, eihän tää mitään. 

Toki itse olen kuoppani kaivanut pitämällä treeniblogia ja täyttämällä Instagram-tilini jumppa- ja ruokakuvilla, se kun on yksi blogini markkinointikanavista. Kuitenkin elämäntapani on yhtä lähellä fitnesstä, kuin sähkökitaranrämpytys viulukonserttoa, ja toisaalta tilanteessa ei ole mitään uutta.

Joka paikassa toitotetaan, kuinka kansa jakautuu kahtia: himotreenaaviin ortorektikkoihin ja itsensä sohvaan pulttaaviin pullukoihin. Suurin osa tuntemistani ihmisistä kuitenkin käy jumpassa, salilla tai sählytreeneissä muutaman kerran viikossa ilman, että koko elämä pyörii urheilun ympärillä. Niin teen minäkin, satun vain lisäksi kirjoittamaan siitä.

Minulla ei ole mitään harrastuksista juttelemista vastaan, oli kyse sitten crossfitista tai pitsinnypläyksestä. Kuitenkin asiasta ison numeron tekeminen kahvipöytäkeskustelussa tuntuu aavistuksen kiusaannuttavalta. Vertailun vuoksi: ei kai akvarellikurssilla käyvällekään huudahdella ”vitsi kun sä oot nyt boheemi!”?