Ensinnäkin: olen ikuisesti kiitollinen sille, joka keksi levittää tehtävälistojen ilosanomaa myös minun tietoisuuteeni. Tekemättömien asioiden listaaminen ihan oikeasti vähentää niistä aiheutuvaa stressiä, kun kaikkea ei tarvitse aktiivisesti muistaa koko ajan.

Kuitenkin, tehtävälistoissa on yksi ongelma: ne eivät mitenkään edistä itse asian tehdyksi tulemista. Sitten sitä ahdistuu kaikenlaisten listojen (kännykällä, tabletilla, kalenterissa jne.) venymisestä ja siitä, että samat asiat saa kirjoittaa seuraavankin viikon alamarginaaliin. Sikäli kun niitä listoja edes muistaa lukea.

Taktiikkani erilaisten tehtävien hoitamiseen on yleensä kolmivaiheinen: lykkää ja teeskentele ettei asiaa tarvitse huomioida, kun sen kerran on jo listassa, ahdistu siitä että homma on edelleen tekemättä ja ahdistuksen kasvettua riittävästi rykäise homma apinanraivolla valmiiksi.

Periaatteessa edellämainitusta voisi ihan hyvin skipata kaksi ensimmäistä vaihetta, tai ainakin keskimmäisen. Käytännössä kyse on pohjimmiltaan ajanhallinnasta: kuvien editointi roikkuu listalla viikosta toiseen, kun lounasbreikit venyvät kaksituntisiksi, ja asioita ei tule aloitettua, ennen kuin deadline on ihan oikeesti nyt, koska kiinnostavampaakin tekemistä löytyy aina.

Sen fiksumpaa ratkaisua en ole tähän keksinyt, kuin järjestää listan kolmeen osaan: heti ensimmäisen vapaahetken tullen hoidettavat pikkuhommat, lähiaikoina tai tiettyyn lähitulevaisuuden hetkeen mennessä tehtävät jutut ja pitkäaikaisprojektit, joita työstetään vähitellen ”perustyöajalla”.

Tämä lienee peruskauraa kokeneemmille freelancereille ja muualla kuin liukuhihnalla päivätyötä tekevälle, mutta ei ihan vielä aloittelevalle humanistille. Joka tapauksessa pointti on, että ”mitä”-kysymyksen lisäksi mietitään myös ”milloin”, ja kun ”milloin” koittaa, asia kyllä tehdään (niin tylsältä kuin se kuulostaakin), mutta siitä ei stressata yhtään ennen.

***

Juttusarjan aiemmat osat:

Stressitön elämä, osa 1: ei hyvinvointisyndroomalle

Stressitön elämä, osa 2: vuorokausi valittamatta