Torstai 4.5.

Istun aamukahdeksalta auton ratissa pohjoiseen vievällä moottoritiellä. Kehtuuttaa lähteä: koko päivä ajamista yhden työhaastattelun takia. Tuskin kutienkaan saan sitä paikkaa. Haluanko edes muuttaa niin kauas kaikesta tutusta?

Perille päästyä kylä on isompi kuin kuvittelin ja aika sympaattinen. Ihmiset ovat mukavia ja se itse työ, no kyllähän se kuulostaa pirun mielenkiintoiselta. Aurinko paistaa ja paluumatkalla syön huoltoasemalla kevään toisen ulkojäätelön.

Perjantai 5.5.

Olen kaupungilla katselemassa kevätvaatteita. Pitäisi palata koneen ääreen tekemään taas yksi hakemus, mutten millään malttaisi. Puhelin soi, eilinen haastattelija kysyy, onko minulla hetki aikaa jutella. ”Kyllä me tarjottaisiin sulle tätä työpaikkaa.” Nytkö, ihan todellako, elämäni muuttuu? ”Tätä pitää hetki sulatella”, totean yhtä paljon itselleni.

Puhelun päätyttyä palaan kauppaan ostamaan ne kivat kukkakuvioiset housut. ”Sulla taitaa olla tänään hyvä päivä?”, iloinen tyttö kassalla kysyy. ”Mulla on muuten tänään harvinaisen hyvä päivä”, vastaan rehellisesti.

Sunnuntai 7.5.

Kahdessa päivässä olen löytänyt asunnon ja auton, sopinut muuttopäivän ja töiden alkamispäivän. Kaikki tapahtuu niin nopeasti, että melkein pyörryttää. Olen samaan aikaan innoissani ja kauhuissani: minä, kaupunkilaistyttö, muutan pienelle korpien keskellä olevalle kylälle, josta on sata kilometriä lähimpään kaupunkiin. Toisaalta pääsen tekemään juuri sitä, mitä olen haaveillut tekeväni työkseni, ja niin tulevat esimieheni kuin vuokraisäntäni vaikuttavat todella vieraanvaraisilta ja helposti lähestyttäviltä. Facebookissa saan kymmeniä vinkkejä alueen ulkoilu- ja harrastusmahdollisuuksista.

Tiistai 9.5.

Viimeinen päivä vanhassa työpaikassa. Samaan aikaan en millään jaksaisi enää keskittyä, ja samalla tuntuu haikealta. Pomon kanssa työtodistusta laatiessamme ihmettelemme molemmat ääneen, olenko todella ollut täällä kuusi vuotta. Sähköpostiin automaattista poissaolovastausta laittaessa muutos tuntuu taas yhtä askelta konkreettisemmalta.

Torstai 11.5.

Paljon asioita on hoidettu, mutta paljon on vielä jäljellä. Tämä muutto tuntuu moninkertaisesti työläämmältä kuin mikään aikaisempi. Vähenevien päivien ajatteleminen saa perhoset lepattamaan vatsassa, vaikka oikeasti tiedän pärjääväni. Olenhan muuttamassa vain reilun kolmensadan, en melkein kolmentuhannen kilometrin päähän.

Maantaina alkaa seuraava elämäni suuri seikkailu. Yksi ovi on auennut ja sen takana odottaa liuta muita, vielä tutkimattomia. Juuri nyt olen kiitollinen, että päätin jaksaa ajaa kahdeksan tuntia työhaastatteluun ja takaisin.

***

Lue myös: Tuntemattomassa tilassa