Olen viime aikoina pohtinut paljon sitä, miten eri tavoilla enemmän tai vähemmän huonoon jamaan joutuneet ihmiset jaksavat nousta takaisin jaloilleen ja laittaa asiansa kuntoon. Yksi läheiseni sairastui jokunen vuosi sitten syöpään, ja heti leikkauksesta toivuttuaan alkoi kuntoilla enemmän kuin ikinä ennen. Entinen työkaverini sai diabetesdiagnoosin, ja hiihti seuraavana talvena jonkun näistä kuuluisista pitkistä kierroksista, en valitettavasti muista minkä. Miten he tekevät sen?

Tiedän oikein hyvin, että nykylääketieteen avulla kilpirauhassairaudet ovat yleensä varsin helposti hoidettavissa. Tiedän, että tämä ei kestä loputtomasti ja viimeistään ensi vuoden puolella olen todennäköisesti taas aivan normaalissa kunnossa. Vaikka olen sitä mieltä, että kipeänä saa syödä ja tehdä mitä tahansa, tiedän, että nyt olisi hyvä hetki alkaa rakentaa takaisin pohjaa elämäntavoille, joihin kuuluu aktiivinen liikunta ja pääosin terveellinen ravinto. Tiedän, että treeni on todennäköiseti pitkällä tähtäimellä hyväksi, vaikka tänään jaksaisin vetää maasta vain puolet siitä mitä ennen sairastumista.

Silti tekisi mieli piiloutua sängyn alle suklaalevyn ja viinipullon kera ja haistattaa pitkät koko maailmalla.

Alan pikkuhiljaa samaistua niihin ihmisiin, joilla on esimerkiksi ylipainon tai huonon kunnon vuoksi terveysongelmia, mutta jotka eivät saa kasattua motivaatiota elämäntapojensa muuttamiseen. Miksi edes yrittää, kun elämä on totaalisen viturallaan valmiiksi? Jos sokeri- ja kolesteroliarvot heittävät häränpyllyä, mitä enää yksi bigmacci siinä tuntuu? Jos tämän taudin oireena lihakseni heikkenevät ja keskittymiskykyni on surkea, voin saman tien kai polttaa sekä kuntosalikortin että kaikki tenttimuistiinpanot? Sama ajattelu leviää helposti elämän muillekin osa-alueille; kun yksi asia ei toimi, ei jaksa tehdä mitään muutakaan, koska kuitenkin kaikki menee taas pieleen.

Tosiasiahan on se, että yleensä ne p****maiset tilanteet jossain kohti alkavat helpottaa, joko omasta ansiosta, itsestään tai kuten minun tapauksessani, lääkehoidon avulla. On kuitenkin henkisesti yllättävän vaikeaa hyväksyä se vaihe, kun ei ole enää niin sairas että voisi vain maata, muttei myöskään täysin terve. Jos lääkäri ei kerran ole enää kirjoittanut saikkulappua, eikös minun pitäisi olla yhtä reipas ja aikaansaava kuin aina ennenkin? Eihän se niin toimi, ja sitten iskee epätoivo.

Minua hämmentää se, että olen saanut itseni kiinni näin mustavalkoisesta ajattelusta; yleensä vastustan kaikenlaista elämäntapahifistelyä, jossa tiettyjen sääntöjen noudattamatta jättämminen on ”repsahdus” ja ruokavalio, kuntoilu tai milloin mikäkin pitäisi noudattaa täsmälleen tiettyä kaavaa. Paljon helpompi on vastata ”kyllä” kysymykseen tekisinkö salaattia iltaruualle tai menisinkö tänään jumppaan kuin aloitanko tänään paleofittnesskarppausraakahormoniruokavalion ja kuuden kuukauden bikinimusclejuostaankolmemaratoniaviikossa-kuntoiluohjelman, vai mitä?

Tänään ulkona on kaunis päivä, joten voisin lähteä vaikka kävelylle. Esseitä en ole jaksanut vielä aloittaa, mutta niillä ei ole mikään kiire. Joskus lähiaikoina ajattelin mennä kokeilemaan tuleeko crossfitista yhtään mitään tauon jälkeen ja etsiä hyvän kanasalaatin ohjeen (vinkkejä otetaan vastaan), mutta se on sen ajan asia.

*****

Kuvat: 1, 2, 3, 4, 5, 6. Kuvat on etsitty googlen kuvahaulla eivätkä lähdesivustot liity aiheeseen.