Ensimmäisten lumisateiden aikaan olen levoton: elämä tuntuu samaan aikaan junnaavan paikallaan ja kohtuuttoman epävarmalta. Syksy on jo pitkällä, eikä mikään ole valmista. Ahdistun gradun seminaariversion deadlinesta, halvasta opiskelijakämpästä, joka piti olla järkevä ratkaisu valmistumiseen asti, siitä, etten tiedä, missä olen ensi kesänä, ja siitä, etten vieläkään osaa tehdä kuperkeikkaa vedessä (sic). 

Murjotan viikonlopun ja vaihtelen maanisesti CV:n fontteja. Lopulta alan purkaa huoliani ja kuten aina, saan kuulla juuri oikeat sanat: mieti, mikä on tärkeää, äläkä tee kaikesta pakkoa. Illalla Facebookia skrollatessani törmään sattumalta stressinhallintaa käsittelevään artikkeliin. Tunnistan kaikki luetellut stressin oireet, mutta luen myös yhden todella lohduttavan neuvon: elä omannäköistäsi elämää, äläkä vertaa muihin.

Maanantaiaamuna vuokrananantaja, jonka ilmoituksesta olin tiedustellut, mutta jolla oli jo toinen kiinnostunut vuokralainen, soittaa: ”Pääsetkö katsomaan asuntoa nyt?” Räntäsateessa kiiruhdan tutulle kadulle. Asunnossa on hölmösti rakennettu keittokomero ja alakerrassa kuulemma vihainen mummo, mutta jotenkin sympaattinen fiilis. ”Saanko maalata seinät?” kysyn ja laitan nimen paperiin.

Seuraavana aamuna huomaan erään projektin WhatsApp-ryhmän piippaavan jatkuvasti, mutten edes lue viestejä vielä, koska minulla on Tärkeysjärjestys. Istun pitkän päivän yliopistolla ja käyn treeneissä. Illalla huomaan, että pitkästä aikaa sekä tulevaisuus että tämä hetki tuntuvat aika valoisilta.