Puolitoista viikkoa sitten aloitin rytinällä ja rumpujen pärinällä juoksuharrastuksen. Tähän mennessä olen käynyt kolmella juoksulenkillä lähipuistossa ja yhdellä pitkiksellä (huom! osaan jo alan termit) Plitvicellä. Siellä tosin ei juostu, vaan käveltiin, mutta ehkä viiden tunnin kokonaiskeston huomioon ottaen se voidaan antaa anteeksi aloittelijoille.

Muutamia huomioita juoksemisesta tähän mennessä:

• Jaksan joka kerta hämmästyä siitä, että jaksan juosta. Jep, kävelen välillä, hengästyn ja saan jalat kipeiksi seuraavaksi päiväksi, mutten hyydy ensimmäisen kilometrin jälkeen totaalisesti. Tänään reilun kuuden kilometrin hölkkälenkki tuntui lähes helpolta, vaikka sunnuntainen Plitvicen-retki painoi vielä hieman jaloissa.
• Kuten muutkin harrastukseni, olen aloittanut hankkimalla asianmukaiset välineet. Vyölaukun, yhteensopivan vesipullon (= lastenkokoinen jääteepullo, jonka join tyhjäksi ja pesin) sekä urheilujuomajauheen lisäksi olen hankkinut Salomonin Speedcrossit, ihka oikeat polkujuoksukengät. Äkkiseltään tuntuvat erittäin hyvältä, ihan eri meininki jo puiston metsäpoluilla kuin vanhoilla Adidaksilla.
• Hetkittäin mietin, olenko ilmoittaunut Tunturimaratonille liian helpolle matkalle ja antaisivatkohan järjestäjät siirtää kympin ilmottautumisen puolikkaalle, jos treenitahti näyttää riittävän hyvältä myöhemmin kesällä. Sitten muistan, että ei h**vetti, siinähän pitää juoksemisen lisäksi kiivetä tunturin yli, selviänkö edes kympiltä ikinä maaliin asti?
• Otan jokaisen epämääräisen tuntemuksen merkkinä siitä, että polviniveleni hajoavat millä askeleella tahansa enkä pääse enää ikinä juoksemaan.
• Etsin tahallani mahdollisimman kapeita ja epätasaisia pikkupolkuja pusikon keskellä, ja käytän sen jälkeen kohtuuttomasti aikaa ja energiaa oksien ja heinien väistelyyn, koska siellä voi olla punkkeja tai nokkosia (en tiedä onko kumpiakaan Kroatiassa).

Näissä maisemissa yleensä lenkkeilen…

…ja joskus myös tällaisissa.

Asialliset popot, vähemmän asiallinen kuvanlaatu.