Kaikille salilla käyville tai muuta vastaavaa urheilua harrastaville on varmaan tuttu tilanne, kun ei vaan nouse. Vaikka olisi kuvitellut liikkuvansa omalla osaamisalueella, kuun asento, sukkien väri tai edellispäivän treeni saa raudan tai oman kropan painamaan puolitoista kertaa normaalia enemmän. Peeärrien kanssa epäonnistumisen mahdollisuus pitäisi kai olla sisäänrakennettu jo koko treenin ideaan.

Minulla huonoja päiviä on sattunut aika ajoin tämänkin syksyn kuluessa. Edellisellä maksimiviikolla maastavedon ennätystä ei syntynyt, kerran jouduin punnertamaan koko treenin polvet maassa ja pari viikkoa sitten rutiinihommaksi luulemani rinnallevetoharjoitus meni täysin plörinäksi.

Huomasin ahdistuvani pieleenmenneistä treeneistä kohtuuttomasti. Olin kuvitellut jo päässeeni yli liiasta itseni ja suoritusteni arvostelusta ja ennen kaikkea treenaavani huvin ja hyvän olon, en mitattavien tulosten vuoksi.

Kaiken lisäksi kaikille mainituille oli hyvä selitys: edellisviikon flunssa, raskaat työnnöt ennen metconia ja edellisen päivän omaan tasooni nähden kovia tempauksia ja boksihyppyjä sisältänyt treeni. Miksi sitten ottaa paineita yksittäisestä vähän heikommasta suorituksesta?

Luulen keksineeni syyn. Viime vuonna, kun sairastuin kilpirauhasen liikatoimintaan, ensimmäinen oire ennen, kuin edes muuten tajusin minkään olevan pielessä, oli tulosten lasku treeneissä. Yhtäkkiä kyykyt eivät nousseetkaan ja esimerkiksi tavallinen purjehduspäivä sai minut uuvahtamaan täysin.  

Nyt ilmeisesti alitajuntani yhdistää (muka) huonot treenit alkavaan sairauteen, ja siksi kammoan epäonnistumisia. Tämän tajuttuani olen yrittänyt kääntää ajatteluani uusille raiteille. Huonoja päiviä sattuu kaikille, eikä siitä kannata välittää saati vetää hätiköityjä johtopäätöksiä kokonaiskunnon laskusta. 

Eilen kävin kontrolliverikokeissa. Saan kuulla tulokset maanantaina, mutta tiedän jo, mitä ne ovat. Kulunut viikko oli nimittäin taas maksimiviikko salillamme, liikkeinä tempaus, työntö ja takakyykky. Vaikka huono tulos ei tarkoita välttämättä mitään sen kummempaa, väittäisin, että kukaan ei tee viikossa kolmea ennätysnostoa, jollei kilpirauhanen ole kunnossa.