What weakness have you worked on today? toistuu eri muodoissa Instagram-feedissani varsin usein. Nykyään on ilmeisesti jotenkin muodikasta poistua mukavuusalueelta ja harjoittaa juuri niitä juttuja, jotka ovat omia heikkouksia.

Ammattiurheilijan tapauksessa heikkouksien työstämisen hyöty on itsestäänselvää: jos painonnostajan ylöstyöntö on heikompi kuin rinnalleveto, kannattaa keskittyä työnnön harjoitteluun. Mutta mitä tavan tallaaja saa irti tällaisesta ajattelusta?

Itse käyn joka viikko uimassa, vaikka sekä hapenottokykyni että kyky liikuttaa kaikkia neljää raajaa samanaikaisesti ovat varsin surkeat. Olen harjoittelut viime aikoina tempauksia kahdesti viikossa, vaikka se on yksi niitä liikkeitä, jotka crossfitissa minulta sujuvat kaikkein huonoimmin. Oikeastaan voidaan sanoa, että kaikki liikunnallinen toiminta on heikkousaluettani.

Mukavuusalueelta poistumisessa – nimenomaan liikuntaharrastusten yhteydessä – on mielestäni kaksi pointtia.

1. Oppii tervettä nöyryyttä. Työhaastattelussa on helppo kehuskella omalla osaamisella yli todellisen tason tai tentistä päästä läpi uskottavan kuuloisella selityksellä, vaikkei edes olisi lukenut kirjoja. Jos kuitenkin tangossa on 110% takakyykyn maksimista, siellähän istuskelet kunnes kaveri tulee pelastamaan. Kaupanpäällisinä tulee (toivonmukaan) harjoiteltua itselle nauramista.

2. Ennen pitkään huomaa, että heikkoudet eivät olekaan heikkouksia. Jonakin loskaisena marraskuun päivänä yhtäkkiä hiffaa, miten vartalonkierto selkäuinnissa toimii, tai tempaus nouseekin ennätyspainoilla lähes sulavasti. Kaikki mitä tarviittiin, oli korvien välissä: heikkous ei ole syy luovuttaa, vaan harjoitella kovemmin. Tunne joka syntyy, kun onnistuu alunperin mahdottomalta tuntuneessa asiassa, on yksi ylivoimaisesti parhaita juttuja, joita tiedän.