Mitä olen oppinut suunnistaessa?
Aloitin keväällä käymään kuntorasteilla. Niin trendikäs laji kuin suunnistus yhtäkkiä näyttää olevan, minun suurin motivaationi oli muutama edeltävä totaalinen eksyminen polkujuoksulenkeillä. Vaikka Google Mapsin sinistä palloa seuraamallakin pääsee takaisin lähtöpisteeseen, arvelin, että olisi yleensä hauska suurinpiirtein tietää, missä päin metsää liikkua.
Tähän asti suunnistuksesta olen oppinut, että:
- Missä tahansa voi kulkea. Säärtä myöten upottava mutavelli, reitin katkaisevat metrin levyiset ojat tai naamalle läpsivät oksat eivät ole este, vaan korkeintaan hidaste.
- Jos valittavana on suo, hakkuuaukea tai umpimetsä, metsä on todennäköisesti helppokulkuisin vaihtoehto. Huono puoli on se, että siellä ei näe, minne on menossa.
- Ei kannata ”ihan vähän oikaista tästä” katsomatta suuntaa todella tarkkaan kompassista.
- Kiertotie polkuja pitkin on usein nopeampi kuin suorin reitti.
- Kahden tunnin rymyäminen pusikoissa ja hetteiköissä itikoiden syötävänä on mitä tehokkainta stressinhoitoa.
