Superihmisistä, joita ei ole

Jos haluat jotain tarpeeksi, saat sen.

Jos sinulla on tarpeeksi motivaatiota, löydät keinoja, et tekosyitä.

Epäonnistuttuasi katso peiliin ja mieti, mitä voisit ensi kerralla tehdä paremmin.

Tämäntyyppiseen puheeseen törmää usein, puhuttiin sitten ura- tai opintomenestyksestä, elämänmuutoksista tai urheilusuorituksista. Tavoitteisiin pääseminen halutaan nähdä ainoastaan yksilön henkilökohtaisista resursseista riippuvana. Jos jotain tahtoo ja tavoittelee tarpeeksi kovasti, sen saavuttaa. Ajatus on sinänsä kannustava: jokainen voi tehdä elämästään haluamansa näköisen lähtökohdista riippumatta, kunhan on valmis tekemään töitä sen eteen.

Jokainen on oman onnensa seppä -ajattelu liikkuu kuitenkin hyvin kapealla veitsenterällä. Jos onnistuminen on itsestä kiinni, niin on myös epäonnistuminen. Jos unelmatyöpaikan nappaa sinua viisi vuotta enemmän alan kokemusta hankkinut hakija tai maraton jää juoksematta tulehtuneen polven vuoksi, kyseessä oli itseasiassa silti henkilökohtainen mokasi. Jos olisit todella halunnut saavuttaa tavoitteesi, olisit keksinyt tavan selättää vastoinkäymiset. Mutta eihän se aina niin mene.

Menestyksen kytkeminen puhtaasti ihmisen persoonaan jättää huomiotta sen, että toimimme monimutkaisessa muuttuvassa ympäristössä, jossa emme voi vaikuttaa läheskään kaikkeen. Samalla unohtuu se, että ajatusmallin mukaista superihmistä, joka pystyy puhtaalla tahdonvoimalla raivamaan kaikki esteet tieltään, ei ole olemassa. 

Olemme epätäydellisiä, haavoittuvia, joskus väsyneitä yrittämään ja joskus kykenemättömiä vaikuttamaan olosuhteisiin, mutta silti rakastettavia, sinnikkäitä ja aivan riittävän vahvoja. Omien unelmien ja tavoitteiden eteen työskenteleminen tekee elämästä mielekästä ja onnistumisen tunne pitkän ponnistelun jälkeen on mahtava. Ollaan silti armollisia itsellemme silloin, kun kaikki ei menekään putkeen. Itseruoskinnan sijaan juodaan vaikka pullakahvit ja katsotaan sitten, jos jaksaisi yrittää uudestaan.

(Kuva pöllitty Pinterestistä.)