Takaisin salille
Tämän päivän crossfit-treenin sykelukemat.
Vaikka kuinka harmittelin liikuntakieltoa ja odotin takaisin treenaamaan pääsyä muutama viikko sitten, treeniluvan saatuani fiilikset olivat lähinnä ”apua ei tästä tule mitään”, ”iik en mä uskalla mennä sinne” ja ”noloa jos muut näkee kun oon niin huonossa kunnossa”. Jopa tauon jälkeen ensimmäistä joogatuntia jännitin, että selviänköhän tästä ollenkaan. Tein itselleni 3-jakoisen saliohjelman, jolla voin kivasti hipsutella eristäviä liikkeitä oikeastaan juurikaan rasittumatta. Ajattelin, että crossfitia katsellaan sitten joskus kaukana tulevaisuudessa, kun jaksan taas ”treenata kunnolla”.
Long story short: Tänään minun piti mennä pilatestunnille. Erinäisten sattumusten vuoksi se ei kuitenkaan sopinut aikatauluun, ja hetkellisessä mielenhäiriössä (koska oikeasti kuitenkin teki mieli, vaikka pelotti) päädyin ekaa kertaa crossfit-tunnille sitten heinäkuun. Syteen tai saveen, ja teen sitten vaikka vaan puolet toistoista ja pelkällä puukepillä.
Tuolla kuulemma on menossa deload week (= kevyt viikko), mutta en ihan hiffannut miten se käytännössä näkyi. Vissiin siinä, että treenin oli tarkoitus olla pitkä ja matalalla sykkeellä, mutta omien havaintojeni mukaan se oli pelkästään pitkä (siis oikeasti, kuka kutsuu esim. T2B:ta tai rengasdippiä kevyiksi liikkeiksi?). Sykemittari vilkutteli hurjia lukemia koko treenin ajan.
Yhtään ei tullut huono olo, yhtään ei happi loppunut, kertaakaan ei tuntunut että en jaksa loppuun asti. Vähän lyhensin viivajuoksun matkaa ja tietysti skaalasin painot sun muut sopivaksi, mutta sitä nyt muutkin tekevät. Enkä edes ollut viimeisenä valmis. Ja mikä parasta, koko treenin ajan oli oudon euforinen olo.
Sen ole oppinut, että kunto ei kasva kotona odottelemalla, ja treenistä kuin treenistä voi tehdä itselleen sopivan. Rakkaat lajit ovat rakkaita eronkin jälkeen. Rengasdipeissä parin kilon ero elopainossa tuntuu, tällä kertaa eduksi. Samoin joogatessa; tein pari päivää sitten elämäni ensimmäisen noin sekunnin mittaisen käsitasapainon.