Uimakoulu, osa 2

(Kuvitelkaa tähän valokuva meidän uimahallista ulkoa päin. En edes sitä muistanut tänään ottaa, kun kyyti olikin jo odottamassa. Olen huono bloggaaja.)

Lupailin jo viimesyksyisen alkeiskurssin jälkeen meneväni jatkokurssille, jos sellainen suinkin järjestetään, ja niinhän siinä kävi, että päädyin myös loppukevään ajan polskimaan kerran viikossa ohjatusti aikuisten tekniikkakurssilla. 

Kurssin lähtötaso oli korkeampi kuin mihin alkeiskurssilla päästiin, mutta talven aikana tehdyn omatoimisen harjoittelun ansioista pysyin ihan hyvin mukana. Kurssilla harjoiteltiin vapaa-, selkä- ja rintauinnin tekniikkaa liu’uista, potkuista ja käsivedoista alkaen, mutta jonkinlainen uimataito osallistujilla odotettiin jo olevan.

Suurimmaksi ongelmaksi omalla kohdallani muodostui ikävä taipumus upota. Ohjaajat käskivät moneen kertaan pitää milloin mitäkin ruumiinosaa lähempänä pintaa. Ai millä lihaksilla, levitoimallako?

Tästä huolimatta koen uimatekniikkani kaikissa lajeissa kehittyneen varsin paljonkin. Kurssin tärkeimpiä oivalluksia olivat:

• Vapaauinnissa ei tarvitse nostaa päätä saadakseen happea, kunhan vaan kääntyy kyljelleen, niin naama tulee ihan itsestään pintaa.
• Selkäuinnissa ei pidä työntää rintaa ulos vaan nimenomaan päinvastoin: mahdollisimman suuri osa muusta materiasta ”kellukkeen” yläpuolelle, siinä rajoissa kuin asennon suorana pitämällä pystyy.
• Rintauinti ei ole mitään mummotouhua kun sen tekee oikein. Käsivedossa saa todella laittaa kaiken voiman peliin, jotta yläkroppa nousee pinalle (ainakin em. uppoamistaipumukseen liitettynä).

Kurssin järjesti Joensuun uimaseura. Kiitos ohjaajille!