Vahvuus, pärjääminen ja epäonnistumisen pelko
Tunnustus nro 1: olen taipuvainen perfektionismiin ja asioiden suorittamiseen. Sen verran olen jo oppinut, että enää en viilaa esitelmän kuvanleveyksiä yömyöhään palautusta edeltävänä iltana, mutta otan helposti turhistakin asioista paineita ja usein pelkää mokaamista.
En usko että se on mikään modernin yhteiskunnan oikku, että korostetaan pärjäämistä. Ihmiskunnan evoluution kannalta on ollut ihan hyödyllistä, että yksilöitä kannustetaan (tai painostetaan) pärjäämään olosuhteissa kuin olosuhteissa ja peittämään heikkoutensa.
Mielestäni on kuitenkin syytä erottaa pärjääminen vahvuudesta, ja epäonnistuminen heikkoudesta. Pärjääminen ja epäonnistuminen ovat sosiaalisesti latautuneita ja suhteessa yleisöön: näytinkö hyvältä vai nauraako joku minulle? Vahvuus ja heikkous ovat toki myös suhteellisia ja tilanteen mukaan vaihtelevia ominaisuuksia, mutta silti puhtaasti yksilön ominaisuuksia. On sama näkikö kukaan, että nostin X kiloa penkistä, olin silti tarpeeksi vahva nostamaan sen. En tarkoita vahvuudella ainoastaan fyysistä lihasvoimaa, vaan yhtä hyvin henkisiä ominaisuuksia, mutta fyysinen vahvuus olkoon kuitenkin tässä konteksissa sopiva esimerkkitapaus.
Tunnustus nro 2, asian demostroimiseksi:
Tämä kuva syntyi kun räpsimme yliopiston punttisalilla kuvamateriaalia ainejärjestölehden liikuntajuttua varten. Oli 100% varma että en aio julkaista tätä ainakaan blogissani – tämähän on sentään kuntoiluaiheinen blogi, ja minulta menisi uskottavuus jos näkisitte minut kyykkäillemässä vähänsinnepäintekniikalla ilman yhtään kiekkoa tangossa!
Ensinnäkin, yleensäkään kyykkäminen ei ole mikään itsestäänselvä asia monille. Toisekseen, toissakesäinen minäni olisi pyöritellyt silmiään, jos joku olisi esittänyt, että minun pitäisi vääntää joku rautatanko niskan taakse ja vieläpä liikkua sen kanssa!
Jos pelleilläkseni kameran edessä kyykkään pelkällä tangolla, siitä on pääteltävissä kolme asiaa:
1. Olen fyysisesti vahvempi kuin ennen kuntosaliharjoittelun aloittamista, jos kerran voin leikkiä tangolla, vaikka edes tyhjällä sellaisella. Oikeasti treenatessa laittaisin toki niitä kiekkojakin.
2. Heti kun kamera ja (netti)yleisö astuu kehiin, alan miettiä näytänkö tarpeeksi hyvältä.
3. Jostain täysin älyttömästä syystä en tuossa kuvaustilanteessa käyttänyt oikeita treenipainoja. Olin epävarma vieraan salin välineiden kanssa, että jaksanko varmasti nostaa tangon jos siinä on normaali määrä painoja. Olisi ollut noloa, jos (kun olimme jo herättäneet varmasti riittävästi huomiota salin muussa asiakaskunnassa) yritys olisi jäänyt puolitiehen!
Tästä pääsemme epäonnistumisen pelkoon. Pärjäämisen vastakohta on epäonnistuminen, mitä kukaan ei tietysti toivo ainakaan itselleen. Pärjäämisorientoituneet (näytänkö-minä-hyvältä-) ihmiset välttelevät epäonnistumisia erityisen tarkasti, jopa tekeytymällä heikoiksi, jotta ei edes tarvitsisi yrittää. On helpompi sanoa ”en minä ikinä jaksa nostaa X kiloa” kuin yrittää ja epäonnistua. Miksi ihmeessä tuomita itsensä ennalta heikoksi, mieluummin kuin kokeilla voisiko ihan hyvinkin mahdollisesti olla vahva? Tätä en itsekään ymmärrä.
Kuntosaliharjoittelussa, jos haluaa ikinä kehittyä, on pakko unohtaa pärjääminen ja keskittyä vahvuuteen. Rauta ei kasva itsestään tankoon, vaan se on itse lisättävä, silläkin uhalla että sitä ei ehkä jaksa nostaa. Jos jää odottelemaan, että painot alkavat tuntua kevyiltä, samaa kolmen kilon hauiskääntöä vatkaa vielä ensi vuonnakin.
Myös parempi motivaatio syntyy siitä, että haluaa olla vahva, vaikka nyt sitten fyysisesti, kuin että yrittää näyttää ulkomaailmalle pystyvänsä laihduttamaan/ kyykkäämään/ kiinteytymään tai mitä tahansa. Ensimmäinen tavoite on vapaa epäonnistumisen pelosta, toisessa mokaaminen on ainoa vaihtoehto onnistumiselle.