Voihan nilkka, osa 2

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen yli viikon ajan kärsinyt mystisestä nilkkakivusta. Kivun laadun ja syntyperän (= ei minkäänlaista nilkkaan kohdistunutta tapaturmaa) perusteella osasin epäillä, että todellinen vika on itseasiassa jossain muualla, ja kipu vain jostain syystä tulee ulos nilkan kohdalla.

Kävin keskiviikkona fysioterapeutin vastaanotolla, ja tämän arvio oli samansuuntainen. Fyssari löysi yliliikkuvat nilkka- ja polvinivelet sekä huonon alaselän tuen, mikä saattoi johtaa mavetreeneihin yhdistettynä koko selkä-jalka-ketjun ärtymiseen. Sain nilkaan palan kineesioteippiä ja muutamia jumppaohjeita ongelma-alueiden vahvistamiseen.

Hyvät uutiset olivat: saan harrastaa liikuntaa, kunhan se ei kipeytä nilkkaa entisestään. Ainoastaan maastavedot ja hyppiminen (nilkan vääntymisriskin takia) on kokonaan kielletty. Niinpä olen tällä viikolla käynyt sekä lenkillä että tekemässä mm. etukyykkyjä ja thrustereita sisältävän WOD:in. Molemmissa totesin, että asennon ja liikeratojen hallinnan kanssa on syytä olla erityisen huolellinen, mutta tarkalla tekniikalla tehtynä kumpikaan ei saanut nilkkaa sen kipeämmäksi kuin se jo oli. Tänään tuntuu siltä, kuin nilkka olisi jo aavistuksen vähemmän liikearka; pystyn esimerkiksi solmimaan kengännauhani normaalisti.

Koko ajan, kaikesta harmituksesta huolimatta, olen ollut todella kiitollinen siitä, että tämä ei tapahtunut juuri ennen kumpaakaan tämän syksyn tärkeintä juoksutapahtumaa. Yhden harjoituslenkiksi kaavailemani paikallisen polkujuoksun jouduin jättämään väliin, mutten tiedä, olisiko sinne osallistuminen ollut muutenkaan järkevää niin pian Tunturikympin jälkeen. Nyt elättelen toiveita, että vaiva pysyy edes sen verran kurissa, että pääsen sekä harjoittelemaan että osallistumaan Vaarojen maratonille.

Sitä vain tässä ihmettelen, missä kohti kipeän raajan kanssa suurimmaksi huolenaiheeksi on noussut, pääsenhän silti juoksemaan numerolappu rinnassa?