Näin musta tuli juoksija
Aloitin juoksemisen noin viisi vuotta sitten. Olin harrastanut aina urheilua jollain tasolla, mutta vihannut juoksua koko elämäni. Äitini, isäni ja isosiskoni ovat kaikki juosseet maratonin. Lapsuusmuisto siitä, että äiti ja isä kävivät lenkillä säännöllisesti on vahva. Mulla meni pitkään oppia ymmärtämään tuota kiintymystä juoksemiseen, miten niin tylsä juttu voisi olla niin koukuttava?
Sitten yhtenä päivänä päätin lähteä juoksemaan. Olin juuri muuttanut ja halusin nähdä uutta ympäristöäni. Olin aina pelännyt juoksuinnon lopahtavan siihen, kun huomaan olevani siinä niin huono. Pelkäsin epäonnistumista, sillä takaraivossa kolkutteli maastojuoksukisat, joissa oli ehkä noin kahdeksanvuotiaana. Kisassa 10 ensimmäistä saivat karkkipussin, kolme ensimmäistä jopa mitalin. Olin lopulta toiseksi viimeinen ja jäin ilman palkintoa. En olisi halunnut välttämättä edes kisata juoksussa, mutta isäni kannusti minut paikanpäälle. Tunsin juoksun jälkeen pettäneeni hänet ja toki olin itsekin pettynyt. Muistan tämän yhä 22 vuoden jälkeen ja jopa sen mäen, jossa hyydyin.
Nyt kuitenkin lähdin ensimmäistä kertaa matkaan ilman mitään odotuksia. En halunnut koskaan juosta kotona ollessani, koska koin paineet ympäriltä liian suuriksi. Koin, ettei mikään suoritukseni voisi koskaan riittää, kun ympärillä on maratoonareita. Nyt lähdin aikomuksena selvittää kuinka pitkän lenkin voisin juosta yhdellä kertaa. Ja tällä kertaa saisin luvan kanssa kävellä, jos siltä tuntuu.
Juoksin ehkä 2 kilometriä ekalla kerralla, kolme muutaman viikon päästä ja lopulta selvisin juuri ja juuri viidestä kilometristä, josta tuli lähes kahdeksi vuodeksi vakioreittini. Aika oli ensimmäisen vuoden sama, seuraavana jo vähän parempi. En koskaan juossut mittareiden kanssa, katsoin vaan kelloa lähtiessä ja palatessa ja mittasin mielenkiinnosta reitin reittiopas.fi -sivustolla. Vierastin sykevertailuja enkä edes halunnut tutustua niihin.
Toisen juoksuvuoden loppupuolella huomasin voivani juosta jo vähän pidempiä matkoja ja aloin treenata 7 kilometrin lenkkiä. Kerran yllytyshulluna kokeilin juosta kympin ja se onnistui. Ei kovin nopeasti, mutta pääsin maaliin. Kokeilin muutaman viikon päästä uudelleen ja sitten vielä kerran. Kolmannen kerran jälkeen ilmoittauduin isosiskoni kanssa Midnight Run Helsinki -tapahtumaan, jossa olimme myös seuraavana vuonna. Olin voittanut itseni – kymppi oli mahtava juttu! Se kelpasi mulle ja kehtasin kertoa siitä jo isällekin. Isä toki kannusti harrastustani jo aiemminkin ja sekin oli jotenkin tosi kiva juttu. En kanna kaunaa muistoistani, vaikka ne jarruttelivatkin vähän juoksuilon löytämistä.
Kolmantena juoksuvuonna pääsin töiden kautta mukaan adidasheimo-juoksuryhmän harjoituksiin ja kesällä mukaan itse heimoon siitä innostuttuani. Heimossa sain oman juoksujengin, jonka kanssa treenattiin kolmannelle Midnight Runilleni. Samalla kunto kehittyi ja kykenin juoksemaan yhä pidempiä matkoja. Tässä vaiheessa oli hankkinut Suunto Ambit Run -kellon, jolla mittasin tarkemmin lenkkien pituutta ja seurasin jo vähän vauhtejakin. Muutenkin varusteet alkoivat kiinnostaa tässä vaiheessa enemmän ja ostin jopa kompressiosäärystimet. Päätin juosta ekan kerran yli 20 kilometriä ja mittasin reitin valmiiksi – maaliin meni! Pituus oli 22,5 km ja aika jotain 2:30 tuntumassa.
Syksyllä 2015 ilmoittauduin ensimmäiselle puolimaratonilleni Espoon Rantamaratonille. Olin täynnä virtaa lähtöviivalla, täysin varma että hanskaisin tämän, vaikka en ollut juossut yli 15 kilometriä kuin kerran aiemmin. Pääsin maaliin aikaan 2:23:23. Taival oli vähän vaikea lopulta kylkipistoksen iskiessä 11 km kohdalla, johon mennessä taival taittui vähän liiankin helposti. Harmitti vähän, mutta tunsin juoksun jälkeeni sellaisia endorfiinejä kehossani, etten ikinä aiemmin. Tätä haluan lisää, kelasin.
Vuoden 2016 aikana juoksin kolme puolimaratonia, ennätykseni 2:13:20 HCR:llä. Kaksi muuta olivat Tallinnan puolimaraton (hieno kokemus ekana ulkomaan kisana) ja Vantaan puolimaraton. Tälle vuodelle olen jo ilmoittautunut HHM:lle Helsinkiin, yllärinä ilmoitin mukaan myös isäni. Kisoissa parasta on ehdottomasti fiilis. Kaikki ovat tulleet ylittämään itsensä ja onnistumisten jälkeen tunteet ovat käsin kosketeltavissa. Kaikki kannustavat toisiaan, mutta tekevät oman suorituksen. Kukaan ei kilpaile muiden kanssa, vaan itsensä kanssa. Ja jälkeenpäin tunteiden ja energian purkautuessa lataus on tosi voimakas. Se on se fiilis, jossa pitää ilmoittautua seuraavaan kisaan. :) Fiilis, jota ei voi kuvata sanoin.
Tänä vuonna olen aloittanut lenkit vähän rauhallisemmin, takana tässä vaiheessa vuotta 81 kilometriä. Viime vuonna kilsoja tuli 740, sitä edellisenä 820 – kyllä, olen hurahtanut. :) Juokseminen on mulle keino haalia energiaa. Lenkin jälkeen on aina hyvä fiilis, lähtee sinne millä tunnetilalla tahansa. Lenkillä ajatus alkaa kulkea, on päivä ollut kuinka stressaava vain. Lenkillä väsymys unohtuu – vaikka ei tekisi mielikään lähteä, en ole vielä koskaan katunut lähtöpäätöstäni. Toki pitää muistaa myös lepopäivät sekä kehon hyvä huolto. Se on kuitenkin jo toisen postauksen paikka.
Tervetuloa mukaan mun juoksuvuoteen – lupaan kirjoitella sen etenemisestä vuoden edetessä ja napsia myös pari kuvaa pitkiltä sunnuntailenkeiltä, kun on kaunis ilma. Ennen en ottanut puhelinta mukaan ikinä, nykyään otan jos keli on kaunis ja lähden ilman aikatavoitteita liikkeelle.
Jaa säkin oma juoksutarinasi tuonne kommentteihin – olisi kiva kuulla, mistä muut ovat saaneet kipinän ja motivaationsa juosta. Nähdään kisoissa :)!
Noora
Kuvat adidasheimosta: Stella Harasek
Lue myös:
Juoksukesä #adidasheimo:ssa ja opit matkalta