Lopetin, koska olen aikuinen

 

Oletko huomanut, miten aikuistuessa tulee jatkuvasti vastaan juttuja, joita ei muka voi tehdä, koska on aikuinen? Ei voi laittaa kumppareita kaupungille, vaikka keli ne vaatisi. Ei kehtaa santsata kakkua lastenjuhlissa, koska linjat tai että sitä jäisi muillekin. Ei voi lauleskella keskellä katua, vaikka kuinka tekisi mieli. Hei, täähän kuulostaa aika tylsältä ja vähän tyhmältäkin? Aloin pohtia asiaa enemmän ja huomasin lopettaneeni liudan asioita karttuvien ikävuosieni vuoksi. Mutta miksi ja onko siinä lopulta mitään järkeä?

Liian monet aikuiset juoksevat pakkasella pää paljaana ja näpit jäässä, mutta eivät tee asialle mitään palelusta huolimatta.

Sään mukainen pukeutuminen

Kun kaivoin pipoa opiskeluaikana repusta laittaakseni sen päähän lokakuussa, sain osakseni naureskelua tai sään kylmyyden kyseenalaistamista. Myös lähes vuoden ympäri koleilla säillä käyttämistäni, mummon kutomista lapasista luovuin vähitellen. Ne eivät mahtuneet sisätilaan siirryttäessä laukkuuni, joten jätin ne sormien palelusta huolimatta kerta toisensa jälkeen kotiin. Muka käytännön syistä. Liian monet aikuiset juoksevat pakkasella pää paljaana ja näpit jäässä, mutta eivät tee asialle mitään palelusta huolimatta. Koska tyyli. Koska aikuisuus. Musta olisi niin mahtava pukea kurahousut ja kurakintaat koiranilman yllättäessä, mutta eihän noita edes tehdä aikuisille. Meille ei edes anneta mahdollisuutta hypätä kuralätäkköön tai peuhata lehtikasassa. 

Kelatkaa, miten rentoa olisi, kun vastaantulijat hoilottelisivat korvamatojaan kaupungilla vapautuneesti

Laulaminen ääneen autossa

Lapsuuteni parhaisiin muistoihin kuuluu suomalaisiskelmien hoilittaminen milloin missäkin. Lauloin autossa, mummolassa, kotona ja pihalla. Rakastin laulamista, enkä missannut Tenavatähti- tai Karuselli-lauluohjelmia ikinä. Vanhempana lopetin laulamisen kokonaan, koska en kokenut olevani siinä riittävän lahjakas. En ollut enää varma, mitä laulustani ajateltiin ja se alkoi vähitellen hävettää.

Nyt laulan lähinnä imuroidessani, silloin tosin korkealta ja kovaa. Ja autossakin joskus, mutta vain yksin. Kerran unohdin ikkuinoiden olevan auki risteyksessä – nolotti. Mutta hei, kelatkaa, miten rentoa olisi, kun vastaantulijat hoilottelisivat korvamatojaan kaupungilla vapautuneesti ja antaumuksella? Ja edes suomalaiset eivät pitäisi toimintaa epäilyttävänä ja outona. Olisitko sä lallattelija vai kummastelija?

Puhuminen tuntemattomille

Suomalaisesta ihmettelystä aasinsiltana seuraavaan, nimittäin aikuisena lopetamme usein myös kaiken puhumisen tuntemattomille. Pukahdamme enää harvoin edes niissä tilanteissa, joissa sitä todella tarvittaisiin (kun joku on vaikka pulassa tai itkee avoimesti kadulla). Lapset sen sijaan tekevät rohkeammin tuttavuutta toisiin, vaikkeivät ennalta tuntisi. Aikuisten kesken tähän tarvitaan esiliina, eli vähintään yksi yhteinen ystävä. Tai koira: sen myötä olen vihdoin tutustunut naapureihin. Kuitenkin lähinnä niihin, joilla on myös nelijalkainen (tai ainakin ollut).

Ehkä sen kaupassa maahan heittäytymisen voisi jättää väliin, vaikka välillä on toki niitäkin hetkiä.

Tunteiden ilmaisu

Lapset ilmaisevat tunteita käyttäytymisen kautta, aikuiset sanoin. Tämän luin vasta jostain, enkä voisi olla enemmän eri mieltä. Tai kuka teistä on kuullut parisuhteen ongelmien johtuvan puhumattomuudesta? Tai koska kuulit viimeksi ystävältäsi ”Ei, en halua tehdä tätä, koska ei huvita!!”. Asioista kieltäytyminen on ainakin mulle aikuisena huomattavasti hankalampaa, kun en halua heittäytyä hankalaksi tai pahoittaa kenenkään mieltä. Ja siksi päädyn usein suostumaan erilaisiin asioihin jaksamiseni kustannuksella. Olisi ihana uskaltaa sanoa, että tänään en vaan halua tehdä näin tai ei tunnu hyvältä nyt lähteä mihinkään. Ehkä sen kaupassa maahan heittäytymisen voisi jättää väliin, vaikka välillä on toki niitäkin hetkiä.

Mitä useampi juttu menee puihin sitä vähemmän uskallan unelmoida. Huomaan haluavani varmistaa unelman mahdollisuuden ennen sen kertomista kellekään

Ääneen haaveilu

Kuuntelin BookBeatista Saku Tuomisen kirjaa Hyvä elämä. Kirja alkaa lauseilla: ”Kun synnymme, kaikki on mahdollista. Vai onko kukaan kuullut pienestä lapsesta, joka epäilee itseään? Joka sanoisi, että ”minusta ei ole mihinkään”?” Pointtina on, että lapset unelmoivat isosti ja haaveilevat äänekkäästi, ilman pelkoa naurunalaiseksi joutumisesta tai epäilystä omista kyvyistään voida tehdä ihan mitä vaan. Aikustuttuani huomaan puhuvani unelmistani vähemmän ääneen. Ja mitä useampi juttu menee puihin sitä vähemmän uskallan unelmoida. Huomaan haluavani varmistaa unelman mahdollisuuden ennen sen kertomista kellekään, sillä jos se kaatuisi omaan mahdottomuuteensa, jotenkin hävettäisi. Tai vielä enemmän, jos joku muu kertoisi, että se tuskin on mahdollista. Onneksi näitä tyyppejä on harvassa tai ainakin niitä, jotka sanovat sen ääneen. 

Miettikää miten upeaa olisi uskaltaa edelleen sanoa, että isona musta tulee astronautti tai prinsessa? Tai presidentti? Niin, ettei kukaan kyseenalaistaisi tai pitäisi seinähulluna. Ja sitten tehdä kaikkensa sen eteen niin kauan, kun siltä tuntuu. No joo. Ehkä realistisempi vastine tälle olisi unelmoida esimerkiksi huonosti palkatummasta kutsumusammatista ilman, että kaikkialla muistutettaisiin korvauksen pienuudesta suhteessa vastuuseen.

Millaisia juttuja huomaat itse skippailevasi aikuistuessa ja oletko pysähtynyt aiemmin ajattelemaan niiden järjettömyyttä?

Loppukevennyksenä vielä hauska twiitti, joka sivuaa aihetta jostain kaukaa 🙂

Noora

Lue myös:

Katri Saarikiven kolumni Yle.fi:ssä lasten kyvystä ällistyä ja olla utelias

Sano se ääneen!

Parhaassa iässä?

Saku Tuomisen kirja Hyvä elämä

Kommentit (4)
  1. Mä oon kyllä eri mieltä monestakin kohdasta. Eikös aikuisuuteen kuulu myös rohkeus elää omannäköistä elämää ja olla liikaa piittaamatta muiden mielipiteistä? Eli mun 40+ tutut ja minä itse käytetään kyllä kaikki pipoa ja lämpimiä kintaita ja välillä toppahousujakin, jutellaan tuntemattomille ja ilmaistaan tunteitamme. Tosin aloin miettiä sitä, että itse olen humanisti, ja siihen kuuluu sellainen lämpöinen ja ymmärtäväinen suhtautuminen ihmisyyteen, ja siksi tällainen käyttäytyminen on meille helppoa. Jos olisin jossain ns. kovemmalla alalla, olisi ehkä vaikeampaa. Lakitupaan kiiruhtava ei ehkä tosiaan kehtaa panna pipoa päähän?

    Ääneen haaveilussa ja ääneen laulamisessa olisi mulla vielä myös harjoittelemista. Tai siis, teen molempia, mutta tajuan kyllä sen olevan vähän noloa. Joskus viheltelen kaupungilla hyvin tiedostaen, että mun ikäisten naisten ei ns. kuuluis vihellellä kaupungilla. Mutta kulttuurin muuttaminen lähtee siitä että muuttaa omaa käytöstä.

    1. Kiitos kommentista, hyvää pohdintaa myös tuo, miten eri ihmisillä ja varmasti eri tilanteissa näitä juttuja ilmenee. Mäkään en missään nimessä ajattele, etteikö aikuinen voisi käyttää pipoa tai lapasia tai vaikka niitä kurahousuja, mut tosiaan monet käytännön syyt ajaneet jättämään ne ajoittain kotiin ja ne syyt liittyy vahvasti aikuisuuteen. Postauskin syntyi juuri siksi, etten itsekään haluaisi tällaisten juttujen tapahtuvan, vaikka vanhetaan.

      Ja tosiaan ääneen lallattelu ja unelmointi on täälläkin työn alla, tosin juttelen kyllä usein ääneen kaikenlaista, mikä on välillä johtanut hassuihin ja vähän noloihinkin tilanteisiin. 🙂

      Ihanaa syksyä ja kiva, kun kommentoit!

  2. Kiva postaus! Omien lasten myötä on osittain päässyt palaamaan sun esimerkkien ennen-tilanteisiin. Lasten ansiosta on tullut juteltua vieraille ihmisille paljon enemmän. Vaikka olenkin sitä mieltä että äänellään se variskin laulaa, en ole tykännyt itse laulaa julkisesti. Lapsille ja lasten kanssa laulaessa ei juuri kiinnosta kuka muu on kuulolla. Ja se sään mukainen pukeutuminen – todellakin! Ostin pari vuotta sitten aikuisikäni ensimmäiset toppahousut ja oli kyllä niin money well spent.

    1. Toppahousuille peukku! 🙂 Itelläkin sellaiset on rinnetouhuja varten, mutta koiran myötä päätyvät tulevana talvena varmasti muuhunkin käyttöön.

      Ja totta, vaikkei muita monista edellä mainituista asioista tuomitsekaan, silti hassusti tuntuu itsestä joskus, ettei voi, kehtaa tai just ole vaikka riittävän hyvä. Onneksi tästä suunnataan varmasti kohti taas sitä ikää, kun mikään ei enää jaksa hävettää. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *