Elämän erilaiset minä-roolit

Oletko huomannut hyppääväsi kengistä toisenlaisiin saman päivän aikana useita kertoja? Havahduin eilisissä futistreeneissä miettimään, miten olemiseni lähes tiedostamatta muuttuu erilaisissa tilanteissa. Jos ajatus ei vielä täysin avaudu, annan muutaman esimerkin.

Työminä

Työminäni on kunnianhimoinen, tavoitteellinen ja aikaansaava. Jos saan idean tai näen kehityskohdan, en kauaa pyörittele peukaloitani vaan tartun toimeen. ”Sä vaan meet ja alat tekeen ja sitten pian kaikki muutkin tekee niin”, sanoi entinen kollegani viime viikolla mulle lounaalla. Nauratti ensin, mutta sitten huomasin tämän kaavan toistuneen menneessä monta kertaa. Töissä mulla on myös selkeästi asiantuntija-minä, joka hyppää esiin tilanteissa, joissa aiheeni on tuttu ja tiedän tietäväni asiasta eniten. Toisaalta välillä muut yllättää myös hassuttelevampi-minä, kun ilmapiiri on rentounut, eikä sillä hetkellä ole kesken mitään tärkeämpääkään. Työyhteisö tarvii meitä molempia.

Kotiminä

Tässä on persoona, joka kokee ajoittain voimakkaimpia muutoksia. Uskon, että monelle meistä koti on se paikka, jossa voi aidoimmin tuntea mitä tuntee ja myös näyttää sen. Hyvinä päivinä nauran paljon ja puhun vielä enemmän. Puhun välein myös itsekseni, sillä kiintiö on sisäänrakennettu. Huonoina päivinä olen hiljaisempi, mutta niitä on vähemmän. Väsyneenä en jaksa höpötellä, vaan kaipaan tilaa ja hiljaisuutta. Joskus on ihana kiireisen päivän jälkeen vain istua hetki ilman mitään äänilaitteita ja olla. Kotiminä kaipaa myös paljon läheisyyttä ja tunnetta siitä, että joku turvaa taustaa hyvässä ja huonossa. 

Ottaako teistä joku helposti lapsen roolin lapsuuden kotona vieraillessaan? Pyrin nykyään jo hanakammin välttämään näitä tilanteita, mutta huomaan lapsuuden kodin ja perheen vaikutukset minuuteeni. Sisäinen lapsiminäni on kaikkine puolineen oma itsensä, osoittaen herkemmin mieltään tai esittämällä mielipiteitänsä sen enempää ulosantia pohtimatta. Vaikka ja toisaalta sen takia, että puolisoni on mulle kaikkein rakkain, kotiminäni jättää välillä sanomatta ensimmäisen ajatuksensa ja toimii mielipidetilanteissa hieman harkitsevammin. Ainakin vielä.

Kaveriminä

Kaveriminä on tuttujen kavereiden seurassa melko samanlainen kuin hyvän päivän kotiminäkin. Kotiminä ehkä vaan pukeutuu vapaammin ja esiintyy usein yöpaidassa tai oloasussa meikittä. Kaveriminässä on energiaa ja olen ehkä vielä hieman kotiminääni puheliaampi. Kaverien kanssa tulee puhuttua kaikki jutut aina töistä ihmissuhteisiin ja vapaa-aikaan. Kotona vältämme töistä puhumista, jotta voisimme molemmat keskittyä paremmin vapaa-aikaan. Koin pitkään vaivaantuneisuutta, kun tajusin kertovani usein kavereille puolisoani enemmän elämästäni. Selitin tätä itselleni sillä, että olen tuntenut monet ystäväni jo yli 10 vuoden ajan, jotkut pidempäänkin. On siis täysin luonnollista ja joskus myös helpompaa puhua kavereiden kanssa niistä jutuista, joilla on pidempi historia. Ja toki meillä on kunkin kanssa myös lukuisia yhteisiä muistoja, joita ei muille jaeta. 🙂

Harrastusminä

Koko postauksen inspiraatio lähti futistreeneistä, joissa olin eilen (lisää tästä uudesta harrastuksestani täältä). Aloitin siis pitkästä aikaa taas joukkulajin. Pelasin nuorena vuosia pesäpalloa, jonka jälkeen olen ollut yli 10 vuotta lähinnä yksilölajien, kuten juoksun ja tanssin parissa. Treeneissä on ollut tosi kivaa! Harmistuin vaan hiukan yhdestä tilanteesta, kun en onnistunut ja tuntui, että muut saivat enemmän kehuja suorituksistaan. Moni joukkueessa on myös kokeneempi kentällä kuin eilen vasta toisissa harjoituksissa ollut minä. Pyöräillessäni treeneistä kotiin mietin tunnettani ja huvituin. Siinä oli jotain tuttua. 10-vuotias pieni pesäpalloilija-minäni oli samalla tavalla harmissaan, kun silloinen joukkueensa jakaantui hyviin ja kehityskelpoisiin. Kuuluin jälkimmäiseen ja se vaikutti motivaatiooni. Nappasin tässä kohtaa harrastusminäni niskasta tiukan otteen ja nostin pään pystyyn. Olen aikuinen. Voin suhtautua tähän eri tavoin. Harrastus-minäni ei tarvitse olla taas itseään sättivä ja pieneksi kutistava tyyppi. Voin iloita muiden suorituksista, harjoitella kovasti ja jossain vaiheessa kehuja tulee mullekin. Vähintä mitä voin tehdä, on kannustaa lasta sisälläni – hyvin sä vedät!

Kun minät kohtaavat

Huomaan elämässäni tilanteita, joissa minät kohtaavat. Esimerkiksi kertoessani työstäni ystävilleni, ottaa työminä usein puheenvuoron ja madaltaa hiukan ääntään. Huvitun. Tai harrastusminän tullessa kotiin, harmistun kun joku yrittää neuvoa mua asiassa, jossa haluaisin olla jo hyvä. Joskus kaveri- tai kotiminäni lähtee repussani salaa töihin ja innostun kertomaan kollegoilleni itsestäni ja elämästäni asioita, joita en ehkä olisi kuitenkaan halunnut jakaa. 

Muutostilanteissa konsultoin jokaista minää. Kysyn niiden kaikkien mielipidettä ja teen päätöksen sen pohjalta. Mietittyäni päätöksen vaikutusta jokaiseen rooliini on helppo vetää johtopäätökset, onko kulkemani suunta oikea.

Noora

Hyvinvointi Ajattelin tänään

Kaikki ne ammatit, joihin en (vielä) päätynyt

Muistatteko ne lapsuuden ystäväkirjat, joita heti lukemaan opittuamme täyteltiin? Ne, joiden mieleenkiintoisin, ensimmäisenä aina kavereilta tarkistettava vastaus oli ”tämänhetkinen ihastus”. Samaan kysymyspatteristoon kuului myös unelma-ammatti. Pienen urapohdinnan seurauksena aloin muistella, mitä aikoinaan halusin.

Mäkihyppääjä

Kun Jari Puikkonen, Matti Nykänen ja Toni Nieminen ponnistivat hyppyrinnokalta, olin aina ruudun äärellä. Tästä kiitos isälleni, joka opetti musta sporttiperunan jo ihan pienestä lähtien. Isän kanssa talviurheilun lisäksi heräsimme katsomaan olympialaisten keihäänheitot aamuyöllä, vaikka seuraavana päivänä oli koulua. Ulkona lasketin tinasta tehtyjä mäkihyppäjiä tekemistäni hyppyreistä ja selostin villisti suorituksia. Ystäväkirjoihin rustasin hatarilla, osin nurinperin olevilla aakkosilla mäkikotkahaaveeni, vaikka omat hypyt rajoittuivat läheisen kukkulan kumpareisiin.

Hiihtäjä

Intohimoni hiihtoa kohtaan syttyi Harri ja Marjaliisa Kirvesniemen kovimman kilpailukauden aikaan. Kävimme katsomassa kilpailuja Puuluodossa, Torniossa lähellä mummolaani. Pyysin hiihtäjiltä nimmareita mummon nurkista löytämääni vihkoon. Isä nappasi kuvan äidistä ja Marjaliisasta, jossa jälkimmäisellä on suu täynnä pullaa. Kunnon paparazzi. Toisina päivinä suuntasimme Puuluodon hurjan mäkisille laduille sukset jalassa. Pelkäsin ja olin innoissani yhtä aikaa. Tykkäsin hiihdosta vielä ala-asteellakin, mutta jäätyäni liian usein kolmanneksi ja pudottuani koulujenvälisistä skaboista, jäi innostus taakse.

Selostaja/radiojuontaja

Kirjoitin aiemminkin tuottamistani Podcastien esi-isistä, eli omista radio-ohjelmistani. Höpötyksen, BSB:n ja Aquan biisien sekä perheenjäsenten haastatteluiden lisäksi ohjelmalla oli eräs suosikkikonsepti: jääkiekko-ottelu. Pelasin milloin kenenkin kanssa pöytäkiekkopeliäni ja selostin kuin Mertaranta konsanaan. Joskus joku pahaa aavistamaton ystäväni sanoi nauhalle pelin lomassa jotain hauskaa, joka nolotti myöhemmin. Ihailin Antero Mertarannan lisäksi Antero Viherkenttää, joka oli vähän hajamielisempi, ns. ”hauska-mies”, joka hoki tuota sanaa aina selostuksissaan. Musta ei vielä tullut selostajaa tai äänityöläistä, mutta alkuvuodesta vierailin eräässä podcastissa, jonka seurauksena pala kipinää tuli takaisin. Ehkä jatkan omalla podcastilla blogiani jossain vaiheessa. Lupaan, ettei aiheena ole jääkiekko!

Risteilyemäntä

Alakouluikäisenä hurahdin laivoihin. Kävimme perheen kanssa laivalla noin kerran vuodessa ja nuo hetket olivat silloisen elämäni kohokohtia. Rakensin laivan legoista, toisen barbeilleni ja osasin nimetä Itämeren laivat reitteineen ulkoa. Suosikkini oli Silja Symphony. Vajaa kymmenvuotiaana työ laivalla oli suurin ammatillinen unelmani. Mietin luonnollisesti, missä ammatissa voisi tehdä eniten kaikkea erilaista ja päätin haluavani risteilyemännäksi. Myöhemmin laivayhtiössä (ja laivallakin) työskenneltyäni opin, että oikea nimike on risteilypäällikkö. Näissä hommissa olevat tyypit ovat yhä idoleitani, nyt vaan tunnen heidät paremmin. Laivalle suuntaan jälleen tulevana viikonloppuna, mutta matkustajan roolissa. Laivatyön rytmi 8/8 tai 10/10 ei enää vakiintuneemmassa elämänvaiheessa kiehdo kuten aiemmin. Opiskeluaikoina se oli hyvä sivutienisti ja maakravun roolia laivayhtiössä toimittaessani ajoittaiset matkat toivat mukavaa piristystä arkeen.

TV-kokki

Olin ruokaohjelmien suurkuluttaja jo ennen kuin opin kirjoittamaan. Katsoimme äidin ja kanssa Kokki Kolmosta ja Kati Nappaa. Toimin apurina reseptien ylösottamisessa piirtämällä ne omaan vihkoon. Äiti kirjoitti viereen ”kala” ja ”peruna”. Kun myöhemmin opin kokkailemaan, selostin tätäkin toimintaa innoissani. Kuvittelen edelleen joskus kameran eteeni leipoessani ja mietin, millaista juttua heittäisin, jos tilanne olisi live. Pienenä mulla oli myös tapana stailata ihan ne tavalliset päivällisannokseni. Tein hienon asetelman ja kysyin äidiltä ”mitä maksaisit tästä?”

Allergikkona ja muutenkin hieman ruokarajoitteisena jätin kokin opinnot väliin, mutta salainen haaveeni on olla jonain päivänä leipuri-kondiittori. Musta on kaivautunut vuosien varrella innokas kotileipuri. Siisteintä on nähdä oman työn jälki konkreettisesti, meni putkeen tai ei. Mokistakin väistämättä aina oppii jotain ja lopputulos on harvoin muuta kuin namia ulkonäöstä huolimatta.

Toimittaja

Vaikka selostajan haaveet jäivät, ajatus toimittajan työstä säilyi. Jo ensimmäisen tietokoneen kotiimme tullessa tykkäsin kirjoittaa paljon. Kirjoitin tarinoita, joissa tapahtuva elämä sai inspiraationsa unelmistani. Kuvasin aina henkilöiden vaatteita tarkasti, valitsin heille nimiä, jonka olisin omani sijaan halunnut (lisää nimi-kriisistä täällä) ja piirsin heidän taloilleen pohjapiirrustuksia tarinaa kirjoittaessa. Vähän vanhempana aloin haaveilla työstä lehdessä ja jossain vaiheessa verbaalisten intohimojeni saattelemana mukaan astui myös televisio. Suosikkini oli aamu-TV (Huomenta Suomi), jossa aiheet olivat vapaampia ja monipuolisia. Mukana oli sitä ruoanlaittoakin.

Hain toimittajakoulutukseen kolmesti tuloksetta ja lopulta päädyin lainaamaan muutamia kurssikirjoja huvikseni. Luovutin haaveeni suhteen tuolloin ja tilalle tuli muita juttuja.

Ammattini nyt

Lapsuuden haaveammateille on helppo nauraa, mutta lähemmin tarkasteltuna havaitsen niiden asettaneen raameja kaikelle, mitä lopulta päädyin tekemään. Olen markkinointi- ja media-alalla (vaikken olekaan toimittaja), liikunta on lähellä sydäntäni (tosin ei mäkihyppy) ja työskentelin ensimmäiset 8 vuotta työelämästäni matkailun parissa. Tiesin aina, mitä haluan, mutta sen sanoittaminen ja konkreettiset ammatit tulevat eteen elämän kokemuksen myötä. Työelämäkin muuttuu koko ajan ja esimerkiksi nykyistä ammattiani ei vielä 5 vuotta sitten ollut olemassakaan. Myös uuden oppiminen muovaa omia kiinnostuksia ja antaa mahdollisuuden kulkea kohti sen hetkistä unelmaa.

Olisipa mukava kuulla myös sun lapsuuden ammattihaaveistasi ja ohjasivatko ne nykyiseen suuntaan?

Noora

Työ ja raha Höpsöä